Muokattu 12.1.2019

Porin Kuninkaallinen Jalkaväkirykmentti


Porin rykmentin perustamisvuosi on 1632. Ruotujakolaitos perustettiin 1680-luvulla pysyvän ammattiarmeijan palkkausjärjestelmäksi. Porin läänin jalkaväkirykmentti (Porin rykmentti tai PJR) liittyi ruotujakojärjestelmään vuonna 1694. Ruotujakolaitos lakkautettiin Suomen sodan rauhanehtojen nojalla 1809.


Sotaväki oli jaettu rykmentteihin.

Rykmentin organisaatio

Porin jalkaväkirykmentin esikunta Tehtävä
Eversti Rykmentin komentaja sekä henkikomppanian päällikkö
Everstiluutnantti Everstin varamies sekä everstiluutnantin komppanian päällikkö
1. majuri vartiointi ja komennukset sekä majurin komppanian päällikkö
2. majuri myös 2. majurin komppanian päällikkö
majoitusmestari (kvartermästare) majoitus
2 vääpeliä (fältväbäel) 1. ja 2. adjutantti
katselmuskirjuri (munsterskrivare) katselmuskirjanpito
rykmentin pastori (regementspastor) sielunhoito
2 rykmentinsaarnaajaa (predikant) sielunhoito
rykmentinkirjuri (regemetskrivare)
tilit ja kirjeenvaihto
rykmentinprofossi (regementsväbel) oikeudenhoito ja kurinpito
4 soittajaa (hautboister)

välskäri (fältskiär) sairaanhoito
3 välskärinkisälliä (fältskiärs gesäll) sairaanhoito
3 profossirenkiä eli piiskuria (prophoss) kurinpito

Rykmenteissä oli kahdeksan komppaniaa, jotka muodostivat kaksi pataljoonaa I eli Henkivartiopataljoonaan kuului Henkikomppania (Mouhijärven komppania), 1. majurin komppania (Kokemäen komppania), Ruoveden komppania ja Kyrön komppania. II pataljoonaan kuului Everstiluutnantin komppania (Tyrvään komppania), 2. majurin komppania (Oriveden komppania), Vesilahden komppania ja Euran komppania. Kolmas pataljoona muodostui 1791 lakkautetusta Turun ja Porin läänin Rakuunarykmentistä, jonka Everstiluutnantin pataljoona liitettiin Pori Rykmenttiin. Lisäksi oli varamiehistöstä muodostettu Porin Rykmentin varamiespataljoona.

Komppanian kokoonpano

Euran komppania
Tehtävä
Kapteeni (capiten) 
komppanianpäällikkö
Luutnantti (lieutenant)      
kapteenin varamies
Vänrikki (fänrik)
sairaanhoito
Vääpeli (fältväbäel)
komppanian käytännön järjestelyt
Kersantti (sergeant)
vääpelin apuna
Katselmuskirjuri (munsterskrivare)  
katselmuskirjanpito
Lippumies (förare)
mm. sairaanhoito
Majoittaja (fourier) leiriytyminen
Varusmestari (rustmästare) 
aseistus
Rummunsoittajia 2 (trumslagare)    

Huilunsoittaja (pipare)

128 ruotusotilasta

Varsinaisen Rykmentin miehistön kokonaisvahvuus oli siis 1 025 miestä.

Komppanian sotilaat kuuluivat 6 korpraalikuntaan. Korpraalit johtivat joukkonsa taistelua ”edestä”. He sisältyivät tuohon 128 sotilaan joukkoon, vaikka heidän palkkauksensa oli muita sotilaita korkeampi. Korpraaliruodut oli erikseen nimetty. Sotilaat saivat torpan lisäksi pientä vuotuista palkkaa rykmentiltä ja ruotuisänniltä.

Nykyisestä sotilasorganisaatiosta komppanioiden päällikkyys poikkesi siten, että puolella komppanioista ei ollut erillistä päällikköä, vaan komppaniat olivat suoraan esikuntaupseerien alaisuudessa. Komppanioissa oli kuitenkin muita upseereita, jotka ilmeisesti ovat hoitaneet komppanianpäällikön päivittäiset käytännön työt.

Näin rykmentin ensimmäisen komppanian päällikkö oli rykmentin komentaja, tavallisesti eversti tai kenraalimajuri. Tätä komppaniaa nimitettiin henkikomppaniaksi. Toisen komppanian päällikkö oli upseereista seuraava eli everstiluutnantti ja komppanian nimi oli everstiluutnantin komppania. Kolmannen komppanian päällikkö oli majuri ja komppanian nimi majurin komppania, myöhemmin ensimmäisen majurin komppania.

Rykmenttien organisaatioihin lisättiin toinen, alempi majurin vakanssi ja hänelle nimettiin myös komppania. Tästä alkaen neljännellä komppanialla oli siis kotipaikan mukaisen nimen sijasta nimenä 2. majurin komppania.

Neljä viimeistä komppaniaa oli nimetty kotipaikan mukaan, siis sen pitäjän mukaan missä enemmistö sotilaita asui. Niiden päällikkönä oli yleensä kapteenin arvoinen upseeri.

Sotilasarvot olivat pitkälle samat kuin nykyisinkin, joskin niiden keskinäinen arvostus on saattanut muuttua joiltain osin. Lisäksi on joitakin pois jääneitä arvoja kuten esim. förare (lippumies), joka oli alin aliupseeriarvo.

Ensimmäinen pääkatselmusluettelo Porin rykmentistä on vuodelta 1702. Euran komppanian ruotujen ylläpitäjät näkyvät 27.8.1728 pääkatselmusluettelossa.

Ruotu oli 2-6 talon muodostama ryhmä, joka varusti yhden ruotusotilaan. Ruodun suurin talo oli päätalo, jonka omistajasta tuli ruotumestari. Jos ja kun ruodun palkkaama sotamies kuoli tai todettiin katselmuksessa kykenemättömäksi palvelukseen, tuli ruodun ruotumestarinsa johdolla hankkia uusi mies tämän tilalle kolmen kuukauden kuluessa.

Ruotsin vallan ajan lopulla ruotumiehet raivasivat ja rakensivat torppansa osittain ja jopa suureksi osaksi itse ja entisillä ruotumiehillä oli elinaikaisia nautintaoikeuksia viljelyksiinsä. Tämä koski myös sotilaiden leskiä, joten itse sotilaalla ja leskellä oli yleensä turvattu toimeentulo elämänsä loppuun.

Palvelu armeijassa aloitettiin joko varamiehenä tai suoraan rakuunana tai jalkaväen sotilaana. Tosin varamiesjärjestelmän kautta olisi pitänyt pestautua, mutta käytännössä näin ei aina käynyt.

Suurin osa ruotusotilaista seurasi isänsä jälkiä, muttei useinkaan saman ruodun sotilaana. Pojilla ei ollut yleensä minkäänlaista etua jatkaa isänsä ruodussa, koska heillä ei ollut mitään oikeuksia isiensä viljelyksiin näiden kuoltua.

Renkinä palveleminen oli nuorille miehille välivaihe ennen perheen perustamista, sen aikana harjaannuttiin töihin ja etsittiin itselle sopivaa elinkeinoa. Ruotuväkeen ns. varamiehiksi siirtyneet työskentelivät usein aluksi renkeinä.

Ruotuarmeijaan liityttiin yleensä 18-30 vuoden iässä. Rakuunoiden ja jalkaväen sotilaiden osalta oli alaikärajaksi säädetty 18 vuotta, mutta varamiehinä saattoi toimia myös 12-17 vuoden ikäisiä poikia. Alle 16-vuotiaiden ottaminen varamieheksi kiellettiin 1776.

Syksyllä 1791 suoritettiin armeijassa organisaation tarkistus. Uudistuksessa lakkautettiin mm. Turun ja Porin läänin Ratsuväkirykmentti, joka vuodesta 1720 alkaen oli ollut nimeltään Henkivartiorakuunarykmentti. Lakkautetun rykmentin Everstiluutnantinpataljoona liitettiin Porin Rykmenttiin. Tästä muodostettiin aluksi kaksi pataljoonaa Kevyt pataljoona ja Jääkäripataljoona. Jääkäripataljoonasta luovuttiin jo 1792, jolloin neljästä jalkautetusta ratsuväkikomppaniasta muodostettiin Kevyt pataljoona. Vuodesta 1805 Porin Rykmentin Ratsutilapataljoona. Uudet komppaniat olivat: Everstiluutnantin– eli Loimaan komppania, 2. majurin- eli Ulvilan komppania, Vehmaan komppania ja Ylä-Satakunnan komppania. Näin oli Porin Rykmentissä kolme vakituista pataljoonaa ja varamiespataljoona.

Varamiesjärjestelmä

1740-luvun alussa luotiin varamiesjärjestelmä, joka tarkoitti sitä, että ruodut palkkasivat miehen, joka sitoutui astumaan tarvittaessa varsinaisen ruotusotilaan sijaan. Vaikka talonpojat olivat jo aiemminkin pitäneet varamiehiä, järjestelmä virallistettiin vuosien 1740-41 valtiopäivillä.

1700-luvun loppupuolella varamieslaitos oli se tie, jonka kautta ruodut saivat täydennyksensä. Varamiehet olivat yleensä harjaantumattomia renkejä, joten ruodut saivat ainakin nimellisesti täydennystä, näin varamieslaitosten käyttöönotto sitoi suuren määrän talojen ja torppien renkejä ruotuväkeen.

Pommerin sodan aikana armeija joutui käyttämään paljon varamiehiä tappioiden korvaamiseen. Kun talvella 1772-73 oli selvä sodanuhka, Kustaa III kehotti tällöin jokaista ruotua ja ratsutilaa hankkimaan itselleen varamiehen. Hanke kariutui ja vuona 1776 annettiin uusi ohje: kahden ratsutilan tai ruodun oli pestattava tästä lähtien yksi vähintään 16 ja enintään 30-vuotias varamies.

Turun ja Porin läänin varamiespataljoonien organisaatio oli valmis syksyllä 1776, jolloin pidetyissä kokouksissa sovittiin, mitkä ruodut ja ratsutilat yhdessä pitivät varamiestä. Tuolloin varamiesten määrää vähennettiin.

Varamieheksi siirtyjälle annettiin Porin Kuninkaallisessa Rykmentissä vuodesta 1777 lähtien sukunimi. Näin Iisakki Antinpoika, sai varamiessukunimeksi Wijk, joka tarkoittaa suomeksi lahtea tai poukamaa. Varamiesluettelossa Iisakki Antinpoika kirjattiin siis tästä lähtien nimellä Isac Wijk.

Vuonna 1781 määrättiin jokaiselle rykmentille varamiesyksikköjä varten kahdeksan nuorempaa upseeria ja kahdeksan aliupseeria.

Harjoitukset ja katselmus eli rykmentinkokous

Ruotusotilaan - sekä varsinaisessa ruodussa olleen että varamiehen - tuli osallistua rykmentinkokoukseen, joka oli harjoitus- ja katselmustilaisuus. Niitä järjestettiin käytännössä 2-4 vuoden välein. Rykmentinkokouksia voitiin lykätä esimerkiksi katovuosien tai työkomennusten takia. Varamiesten normaali harjoitusaika oli 14 vuorokautta, varsinaisten sotilaiden 17 vuorokautta. Rykmentinkokouksia järjestettiin varamiehille yleensä sadonkorjuun jälkeen syys-lokakuussa, varsinaisille sotilaille kylvö- ja korjuuajan välissä kesä-heinäkuussa. Ajankohtien valintaan vaikutti se, että useat ruotumiehet olivat sotilasammattinsa ohella maanviljelijöitä.

Ruotusotilaiden tuli osallistua ns. kirkkoparaateihin, joissa miehistö harjoitteli ruotupitäjän kirkolla joka pyhäpäivä kirkonmenojen jälkeen. Miehistöä tuli harjoituttaa yksi tunti talvisin ja kaksi tuntia kesäisin asennossa, ojennuksessa, marssissa ja käännöksissä, mikäli sää niin sallisi. Sotilaat pitivät kirkkoparaateja hankalina, ja niinpä ne vuonna 1794 muutettiin neljän päivän mittaisiksi komppaniankokouksiksi. Porin rykmentin harjoituspaikkoja ovat olleet mm. Messukylän nummi ja Parolan nummi
(Luolaisten nummi). Vuodesta 1794 alkaen harjoituspaikka oli Kokemäen Torttilan nummi ja v.1799 Kissamäen kenttä Porin kaupungin ulkopuolella.

Varamiehistöt muodostivat erillisiä yksiköitä, jotka organisoitiin ja harjoitettiin vastaavasti kuten varsinaiset ruotusotilasjoukot.

Ruotumiehet olivat kruunulle myös työvoimaa, jota määrättiin yleisiin töihin. Näitä olivat etupäässä linnoitustyöt, mutta myös koskenperkaus, kruununpolttimoiden rakennus- sekä puustellien korjaus- ja rakennustyöt.

Porin rykmentin sotilaille ajanjakso 1773-78 oli erittäin raskasta ja vaarallista, sillä linnoitustöissä oli säännöllisesti noin puolet rykmentistä. Samaan aikaan iso osa lopuista oli kruunupolttimoita rakentamassa. Linnoitustöiden hellitettyä tilalle tuli koskenperkaus. Vuosina 1780-87 jokainen Porin jalkaväkirykmentin mies joutui joko linnoitus- tai koskenperkaustöihin vähintään yhdeksi vuodeksi. 1791-1802 työkomennuksia ei ollut, kun taas 1803-05 jokainen mies joutui kerran työkomennukselle.

Sotilastorppa

Vuonna 1694 Turun ja Porin talonpojat sitoutuivat antamaa ruotumiehilleen torpan ja 1773 läänin maaherran ja talonpoikien edustajien kokouksessa päätettiin, että talollisten tuli antaa myös varamiehilleen torppa. Torpan rakennukset tuli luovuttaa valmiina, ja torpan valmistumiseen saakka varamiehelle tuli antaa tynnyri rukiita ja aami heiniä. Vastineeksi varamiehen tuli tehdä ruotutaloilleen vuosittain 24 miestyöpäivää.

Ruotusotilas yleensä jatkoi edeltäjänsä torpan asumista ja viljelyksien hoitoa. Jos ruotutaloilla ei ollut varamiestorppaa valmiina, sen rakentamiseen saattoi kulua aikaa. Vuonna 1780 kuningas tarkensi ohjeita siten, että varamiehelle piti antaa torppa viljelyksineen, jos hän olisi naimisissa. Naimattomien varamiesten oli palveltava renkeinä. Monet talonpojat kuitenkin pitivät edullisempana antaa varamiehelle tynnyrillinen rukiita ja aami (48-60 leiviskää eli 410-510 kg) heiniä, kuin rakentaa hänelle torppa, ja siksi varamiestorppien rakentamista viivyteltiin.

Sotilastorpan tuli olla 9 x 9 kyynärän eli noin 28 m2:n kokoinen. Aitan tuli olla 6 x 6 kyynärän kokoinen. Myös muita rakennuksia ja rakennelmia sotilastorpan piti käsittää. Näistä tärkeimpiä olivat rehusuoja, navetta ja kaivo. Rehusuojalla tarkoitettiin navetan lato-osaa. Edellä mainittujen rakennusten lisäksi sotilastorppaan kuului niittylatoja, joiden määrä riippui niittyjen lukumäärästä.

Sotilastorpan rakentaminen ja korjaaminen oli ruotutalojen tehtävä. Varamiehen tai sotilaan tuli silti huolehtia siitä, ettei torppa rakennuksineen pääsisi rappeutumaan.

Sotilastorppien ikkunoista ei tarvinnut maksaa ikkunaveroa, jota 1740-luvulta lähtien oli kannettu ikkunaluukuista lasiruutujen lukumäärän mukaan. Myöskään henkirahaa, jota maaseudun maattomalta väestöltä perittiin, eivät varamiehet eivätkä sotilaat joutuneet kruunulle maksamaan. Palkka- ja maksuverosta olivat ainoastaan sotamiehet vaimoineen vapautettuja. Varamiesten kohdalla sama verovapaus astui voimaan vasta ruotujakolaitoksen loppuvaiheessa vuonna 1805.

Sotilastorpalle tuli luovuttaa kasvukuntoista ruotupeltoa puolen tynnyrin vuosittaista kylvöä vastaava ala. Pellon lisäksi sotilastorpalle piti antaa pieni kaalimaa. Kaalimaassa ruotumies kasvatti yleensä kaalia ja pellavaa, mutta myös perunaa, jota ruotusotilaat olivat tuoneet tuliaisina vuosina 1757-1762 käydystä Pommerin sodasta. Ruotumiehen tuli itse huolehtia lannoituksesta sekä viljelyksiä ympäröivien aitojen ja ojien kunnossapidosta.

Ruotupellon lisäksi sotilastorppaan tuli kuulua niitty, joka tuottaisi vähintään kaksi kesäkuormaa heinää. Kesäkuorma heiniä painoi 15-18 leiviskää eli 128-153 kg. 1700-luvun lopulla sotilastorppiin kuului enemmän niittyjä, kuin oli sotilasasetuksessa määrätty. 1700-luvun lopulla ruotusotilaiden ja varamiesten niityt tuottivat heinää vähintään 2 aamia eli 96-120 leiviskää eli 820-1020 kg. Tämä johtui osin siitä, että ruotutorppien viljelykset olivat kasvaneet ruotusotilaiden ja varamiesten raivatessa uusia alueita. Niittyjen tuotto mahdollisti ruotusotilaille ja varamiehille hevosen ja 1-2 lehmän pitämiseen vaadittavan heinämäärän. Karjan laiduntamiseen tarvittavien aitojen kunnossapidosta vastasi ruotusotilas tai varamies.

Ruotusotilas ja varamies saivat käyttää oman ruotunsa metsää polttopuiksi ym. tarpeiksi. Asiasta piti kuitenkin sopia isäntien kanssa.

Pestiraha ja palkka

Ruotuun siirtyville miehille tuli isäntien maksaa pestirahaa. 1700-luvun loppupuolella pestiraha oli 2-10 riksiä. Pestirahan suuruus riippui yleensä siitä, kuinka paljon muita etuuksia sotamiehelle tai varamiehelle annettiin. Kun varamies siirtyi varsinaiseen ruotuun eli sotilaaksi, ei hänelle tarvinnut pestirahaa maksaa; ainoastaan siis silloin, kun mies pestattiin varamieheksi. Sen sijaan sotilaaksi siirtyvälle varamiehelle piti isäntien luovuttaa yksi tynnyrillinen ruista sekä yksi lehmä. Vuodesta 1773 lähtien ruotujakolaitoksen loppumiseen saakka kruunu alkoi maksaa varamiehille neljän hopeataalarin pestirahan. Kruunun erikseen maksama pestiraha oli kiinteä summa eikä riippunut isäntien suorittamasta pestirahasta.

Varamiehet saivat kruunulta lääninrahastosta vuosipalkkaa aluksi 8 hopeataalaria ja vuodesta 1776 lähtien 16 hopeataalaria ja vuoden 1777 raharealisaation jälkeen 2.32.- pankinriksiä (2.32.- pankinriksiä = 2 riksiä 32 killinkiä 0 runstykkiä). Heidän vuosipalkkansa oli kiinteä eikä vaihdellut ajan myötä. Sotilaiden kruunulta saama vuosipalkka taas riippui kruunun verotuotoista ja takaisin perityistä ns. kruununmaksuista ja vaihteli vuodesta toiseen. Sotilaiden kruunulta saama vuosipalkka kuitenkin kohosi vähitellen siten, että 1780-luvulla se oli keskiarvoltaan kolmisen riksiä, 1790-luvulla nelisen riksiä, 1800-1806 kuutisen riksiä, 1807 runsaat 9 riksiä ja 1808 runsaat 12 riksiä. Inflaatiosta johtuen sotilaiden kruunulta saaman vuosipalkan reaaliarvo pysytteli yhden ruistynnyrin paikkeilla. Varamiesten reaalinen ansiokehitys taasen heikkeni, kun heidän vuosipalkkansa pysyi samana vuodesta toiseen.

Jalkaväen sotamiehille eivät isännät maksaneet rahapalkkaa. Sen sijaan sekä varamiehille että sotilaille annettiin vuosittain ruista tynnyrillinen tai kaksi, varamiehille joskus vajaa tynnyrillinen.

Vaatetus

Ruotumiehelle tuli talonpoikien antaa työvaatteet, ja kruunun tuli antaa varusasu. Talonpoikien tuli kolmen vuoden välein antaa uusina työvaatteina yhden parin kenkiä, yhden parin sukkia ja yhden paidan. Pestauksen yhteydessä ruotumiehelle annettiin takki ja housut.

Aseistus
Aseet, varusteet ja huolto

Jalkaväen ruotusotilaan tärkein ase oli suustaladattava kivääri eli musketti. Musketin tulinopeus oli korkeintaan kaksi laukausta minuutissa ja tehokas ampumamatka enintään 120-180 m. Lataamiseen käytettiin valmiiksi tehtyjä paperipatruunoita, joissa oli tarvittava ruuti ja noin 40 g painava kuula, kaliiperiltaan 20,04 mm. Pitkäpiippuisten muskettien lataaminen piti käytännössä tehdä seisten, mikä osaltaan selittää sen, miksi ajan jalkaväkitaistelut sodittiin seisaaltaan eikä suojaisemmasta makuuasennosta. Seisaaltaan sotivien miesten univormujen ei tarvinnut olla maaston värisiä vaan niiden tarkoitus oli erottaa sotivat joukko-osastot toisistaan.

Muskettiin oli koko taistelun ajan kiinnitettynä pitkä pistin. Hitaan ja epätarkan muskettitulen jälkeen taistelut ratkaistiin usein pistinrynnäköllä. Savon jääkäreillä ja muutamilla muilla joukko-osastoilla oli käytössään jääkärin tussari, joka oli lyhytpiippuisempi rihlattu musketti. Tämän tarkkuus ja tehokas ampumamatka olivat huomattavasti sileäpiippuista standardimallia parempia.

Sotilaseläke

Vuonna 1735 sotilaseläkettä muutettiin niin että muutkin kuin vain sodassa haavoittuneet saisivat eläkettä. Uudet myöntöperusteet olivat:

  1. upseeri, aliupseeri tai miehistön jäsen, joka oli haavoittunut sodassa ja menettänyt palveluskelpoisuutensa
  2. kruunun työmailla terveytensä menettäneet ja vammautuneets
  3. sodassa mukana olleet, vähintään 20 vuotta palvelleet ja vanhuuden ja raihnaisuuden takia eron saaneet
  4. rauhan aikana vähintään 30 vuotta palvelleet ja vanhuuden ja raihnaisuuden takia eron saaneet

Eläke maksettiin kuulutuksin koolle kutsutuissa maksutilaisuuksissa, jossa oli esitettävä eläkekirja ja asuinseurakunnan papintodistus.

Lähteet:

  1. Heikki Vuorimies: Ruotusotilaiden tutkiminen, 2011.
  2. Jari Niemelä: Tuntematon ruotusotilas, 1990.
  3. Matti J. Kankaanpää (toim.): Porin läänin jalkaväkirykmentin pääkatselmusrulla 1728, Saarijärvi 2003. T:mi Toiset Aijat.
  4. Tauno Sutela - Aimo Mikkola, Kunnia velvollisuus tahto - Porin Prikaatin historia 1626-1985.
  5. Laitakari Eino: Porilaisten kultainen kirja 1: Kuninkaallinen Porin rykmentti 1626-1810.
  6. Matti J. Kankaanpää: Ruoveden komppanian miehet Suomen sodassa, Bookwell Oy, Jyväskylä 2011, T:mi Toiset Aijat.
  7. Jouko Narkilahti: Ruotusotilaan jäljillä -torppaa unohtamatta: Pohjois-Pohjanmaan ruotusotilaita ja sotilastorppia, Niteet 1733–1867.
  8. Lauri Haavisto, Hannele Klemettilä ja Jukka Partanen (toim.): Suomalaisen sotilaan historia, Ristiretkistä rauhanturvaamiseen,  2011
  9. Ritva Puro: Turhan sodan sankarit. Vesilahtelaiset Kustaan sodassa.
  10. Vasara Risto: Mouhijärven emäpitäjän ja Selkeen virkatalon vaiheita.
  11. Lindh, Erik: Kuninkaallinen Porin rykmentti. 1926.


Sivun alkuun

 


Copyright © Juha Sinivaara 2018