Keskiaikaisen kivikirkon rakentaminen

Kivikirkon rakentamisessa usein ensimmäisen vaiheen muodosti kivisakaristo, se tehtiin usein vanhan puukirkon kylkeen. Seuraava vaihe oli runkohuoneen pystytys. Puukirkko saattoi olla käytössä aina runkohuoneen katon rakentamiseen asti, niin että kivimuurit tehtiin puukirkon ympärille. Asehuone tehtiin joko samaan aikaan runkohuoneen kanssa tai sitten tämän jälkeen.

Kirkko rakennettiin kerralla, so. muutaman rakennuskauden aikana, tai pitemmän ajan kuluessa. Eri osat tehtiin samalla periaatteella kuin tässä kuvattu runkohuoneen rakentaminenkin.

Kivikirkon rakentaminen aloitettiin rakennuspaikan mittauksella. Kirkon ulkokulmiin ja sisänurkiin lyötiin puiset paalut ja köysin merkittiin perustuksen paikka. Perustusojat kaivettiin kunkin kirkonpaikan ja -koon mukaan, niin että esim. Espoon runkohuoneen perustuksen leveys on neljä metriä kun taas Rengossa vain n. kaksi metriä.

Ojiin ladottiin kiviperustus huolellisesti kivi kiveltä. Laastia ei käytetty, mutta raot täytettiin hiekalla, joko ladottaessa tai peittämällä ojaa sitä mukaa kuin perustus nousi. Perustuksen yläpinta tehtiin tasaiseksi ja vaakasuoraksi.

Seinät muurattiin perustuksen päälle käyttäen sidosaineena kalkkilaastia, muutamassa kirkossa on perustuksen päälle tehty vielä seinää paksumpi sokkeli. Sekä sokkeli että seinämuuri tehtiin valumuuri menetelmällä, jossa muuraustyö tehtiin kivikerroksittain. Kuhunkin kerrokseen asetettiin ensin muurin ulko- ja sisäpinnan suuret kivet, jotka kiilattiin pienin kiilakivin. Näiden kahden kivirivin väli täytettiin kivenpalasilla sekä hukkatiilillä, jonka jälkeen päälle kaadettiin kalkkilaasti. Runkohuoneen seinänpaksuus vaihteli puolestatoista metristä kahteen metriin, Hollolassa paikoin kolme ja keskimäärinkin 2,3 metriä.

Tiilimuuria muurattaessa toimittiin samoin, mutta kussakin tiilikerroksessa eli varvissa joka kolmas tiili muurattiin poikittain seinäpintaan nähden ulottuen noin puolen tiilenmitan verran tiilikuorien väliseen tilaan.

Muurauksen yhteydessä tehtiin ovi-, ikkuna- ja valoaukot sekä muurikomerot omille paikoilleen. Näiden perustukset ja pielet tehtiin yleensä tiilestä. Kirkon pääportaalina toimi asehuoneesta eli eteistilasta runkohuoneeseen johtaava ovi. Eteläseinällä oli usein myös toinenkin ovi, ns.papinovi, joka sijaitsi muurin itäpäässä kuorin kohdalla. Tästa ovesta pappi kulki kirkkoon. Kolmas kirkkoon johtava ovi on länsipäädyn portaali, ja neljäs ovi on runkohuoneesta sakaristoon johtava portaali. Sakaristosta ei keskiajalla ollut yleensä muuta uloskäyntiä kuin juuri tämä runkohuoneeseen johtava ovi, sillä siellä säilytettiin kirkon omaisuutta. Ikkunat sijaitsivat yleensä etelämuurissä niitä oli kolme tai neljä kirkon koosta riippuen. Pohjoismuurissa ei useinkaan ollut ikkunaa tai vain yksi pieni ikkuna, sillä pohjoinen oli pahojen voimien ilmansuunta. Itäpäädyn kuori-ikkuna oli kirkon komein ikkuna. Länsipäädyssäkin saattoi olla yhdestä kahteen ikkunaa.

Sitä mukaa kuin seinämuurit nousivat niin kiilakivien välit tiivistettiin kalkkilaastilla ja muurien valmistuttua seinäpinnat rapattiin ja lopuksi siveltiin kalkilla.

Keskiajalla kivikirkot olivat myös ulkoseiniltään valkoisiksi kalkittuja.

Katto

Muurien noustua tasakertaan tehtiin ensin vesikatto, jottei muuri päässyt tarpeettomasti kastumaan ja näin voitiin töitä tehdä sateelta suojassa.

Seinien ulko- ja sisäpinnan yläkulmiin sovitettiin nelisivuiset salvotut järeät jalasparrut. Niitä saattoi olla neljäkin peräkkäin seinän pituudesta riippuen. Hirsien jatkokset tehtiin puskusaumoin tai joskus lapaliitoksin. Seinän vierekkäiset parrut liitettiin toisiinsa sideparruin jotka salvottiin lohenpyrstöliitoksin. Hirsien ja siteiden välit täytettiin kivestä ja laastista tehdyllä massalla. Päätykolmioiden muuraamisen yhteydessä jalasparrujen päät jäivät näiden sisään.

Jalasparrut toimivat kattoristikoiden alusrakenteena ja samalla sitoivat muurien yläosaa sekä tukivat sitä.

Kattoristikko muodostuu yhdestä suuresta kannaltaan avoimesta kolmiosta, jonka kaksi sivua tulivat heti kattolappeiden alle niiden suuntaisesti, sekä useammasta pienemmästä kolmiosta.

Tarpeellisen lujuuden ja jouston saavuttamiseksi kattoristikon osat liitettiin toisiinsa erilaisin lapaliitoksi ja puutapein eikä liitoksissa käytetty nauloja.

Kattoristikkoja pystytettiin 3-4 jalan (0.9-1.2 m) välein, muodostaeni tasakerran päälle kattoristikkoviidakon.

Kattoristikkojen jälkeen naulattiin viistosivuiset ruodelaudat vaakasuoraan selkäpuiden päälle. Tämän kattolaudoituksen päälle levitettiin tuohikate, jonka päälle naulattiin paanut. Paanukaton naulauksen jälkeen kiinnitettiin räystäslaudat ja katon harjalle harjalaudat. Paanukaton tervaus suoritettiin huolella ja katto tuli tervata aina joidenkin vuosien välein, näin katto säilyi useita satoja vuosia hyvässä kunnossa.

Joidenkin runkohuoneiden katon keskiosaan tehtiin myös suippo torni, kattoratsastaja, johon ripustettiin primkello.

Päätykolmiot

Vesikaton valmistuttua runkohuoneen päätykolmiot voitiin muurata kivestä tai tiilestä ja joskus tehdä puustakin.

Holvaus / holvauksen tarkoitus

Päätykolmioiden jälkeen muurattiin eli lyötiin holvit. Joskus holvausta varten tehtiin hovijalat, jotka muodostivat holvin kannat, jo seinämuuria muurattaessa. Ne jätettiin usein myös tekemättä, jolloin seiniä vasten muurattiin seinäpilarit eli pilasterit. Kaksi- ja kolmilaivaiset kirkot varustettiin aina pilarein.Myös runkohuoneen ulkopuolelle saatettiin tehdä tukipilareita eli kontreforeja vastaanottamaan holvien sivuille tuomaa painetta.

Holvauksessa käytettiin tiiltä ja vain joissain tapauksissa myös kiviliuskoja.

Ennen holvin muurausta tehtiin holvimuotti eli vormu laudoista. Muotti nostettiin paikoilleen. Muotin päälle ladottiin sitten tiilet alkaen ruodetiilistä. Ruodetiilien väliset osat täytettiin vaippatiilillä.

Lopuksi holvitiilien päälle levitettiin laastikerros, joka esti mahdollisen sadeveden pääsyn tiilien rakoihin. Tuohilevyjä saatettiin käyttää tiivistämään muottilautojen välisiä rakoja. Kun laasti oli kuivunut laskettiin holvimuotit alas, jonka jälkeen myös holvien alapuolet rapattiin (slammattiin). Muottia voitiin nyt käyttää seuraavaa holvia tehtäessä.

Hollolan kirkon asehuoneen päädyssä olevassa ulkosaarnatuolin käytävässä näkyy tynnyriholvin muottilaudat vielä paikoillaan.

Holvikairojen alas laskeutuvien kärkien alaosaan jätettiin pienet tiilenpään kokoiset reiät ns. juorureiät, joista voitiin seurata vesikaton tiiveyttä. Reiästä kirkon sisäseinään valuva vesi jätti juoruavan valumajäljen.

Yleisin saliratkaisu oli ns. hallikirkko, jossa holveja kannatti kaksi pilaririviä jakaen kirkkosalin kolmeen laivaan. Keskilaiva oli yleensä sivulaivoja leveämpi. Kaksilaivaisissa kirkoissa pilaririvi jakoi kirkkosalin kahteen yhtä leveään laivaan, poikkeus Rauman Pyhän Ristinkirkko, jossa laivat eri levyiset. Edellistä yleisempi ratkaisu oli yksilaivainen holvaus, jossa kolme tai neljä kookasta tähtiholvia kattaa koko kirkkosalin.

Holvaamattomiksi suunniteltuja kirkkoja on vain muutamia lähinnä Ahvenanmaalla, sillä tiiliholvaus esti tulipalon sattuessa tehokkaasti tulen leviämisen katolta kirkkosaliin ja päin vastoin. Esim.salaman iskiessä vain katto paloi ja runkohuone säilyi.

Lähteet: Markus Hiekkanen Suomen kivikirkot keskiajalla. Helsinki 2003 ja Lindberg Carolus (toim.) Keksintöjen kirja, Rakennustaide ja rakennustekniikka, Varjo U., Huonerakennustekniikka, s. 525-28 ja 539-44, Porvoo 1938.

Copyright © Juha Sinivaara 2003