|
Muokattu 12.11.2008
|
Olisi hauska tavata esi-isistämme se löytöretkeilijä, joka valitsi asuinpaikakseen Kemijärven vesistörikkaalta alueelta Kenttäkumpu-nimisen tilan. Vesi on aina ollut tärkeä elementti talon paikkaa valittaessa, koska kalastus on tärkeä elinkeino, jonka antimilla katetaan ruokapöydät. Niinpä muinaiset isämmekin ovat sen oivaltaneet.
Talon nimi, Kenttäkumpu, isäni kertoman mukaan lienee saanut alkunsa siitä, kun kalastajat tulivat Kemijokea pitkin ja pitivät alueella kalakenttää, joka sijaitsee Kemijoen varrella Vuopaja-nimisen järven rannalla pienellä kummulla.
Lapsuudessani en osannut antaa mitään arvoa sille kauniille luonnolle, joka syntymäkotiamme ympäröi. Vasta nyt vanhempana kierrettyäni maita ja mantuja koti- ja ulkomailla ja asuessani suurimman osan elämästäni kaupungin kerrostaloasunnossa, näen lapsuuteni maisemat ihan erilaisessa valossa. Maisemakuvana kotini ikkunasta näin laajat vesistöt, lähinnä Vuopaja-järven ja sen takana törmällä erotettuna massiivisen Kemijoen. Takasiluettina kauniisti kaartuvat siniset vaarat, joista tutuimmaksi on tullut Varriovaara, joka antoi mustikkaisen satonsa lapsuuteni veneretkillä. Aurinkoisina päivinä yläpuolellamme kaartui pehmeän sininen taivas valkoisine poutapilvineen, joita tuuli kuljetti eteenpäin. Näistä kuvista riittää muistoja värittämään maisemakuvaa kaupunkiasuntoni ikkunanäkymille.
Kenttäkummun talo (eli Kenttälä), Koillis-Lapissa, Pelkosenniemelle menevän tien varrella, Kemijärven kaupungista 21 km matkaa, on sukuperintönä oikeasti osunut veljelleni Toimi Arvo Antero Kenttäkummulle, sillä hän on pitänyt talosta hyvää huolta.
Sen muistan, että kotona oli aina paljon väkeä. Äiti ja isä olivat leskiä naimisiin mennessään, niin perheessämme oli kolmenlaisia lapsia: minun lapset, sinun lapset ja meidän lapset.
Ei kai se elämä ollut aina kitkatontakaan! Kun isä ja äiti menivät avioon oli isälläni 5 lasta 1. avioliitosta, vanhin oli vasta 13-vuotias. Äidilläni oli 2 pientä poikaa. - Siis 7 lasta heti alkamaksi. Sitten alkoi syntyä yhteisiä lapsia: Pauli, Hellin, Helvi, Viola ja Toimi. Lukumäärä yltää jo 12:sta eli täysi tusina. "Huh, hellettä, sano jänis pakkasella." Eipä uskoisi, mutta niin vain oli! Kirkonkirjat sen myös todistaa.
Oma elämäni on ollut varsin helppoa verrattuna äitini elämään. Sieltä olen kuitenkin ammentanut voimaa ja uskoa omiin vastoinkäymisiin. Nyt vanhempana vasta ymmärrän, kun pysähdyn ajattelemaan, minkälaisen "prässin" äitini on läpikäynyt!
Elämä sujui maalaisoloissa jotenkin omalla painollaan. Kaipa ne isommat siskot hoitivat meitä pienempiä, en sitä kylläkään muista. Kun vanhimmasta päästä perheen jäsenet olivat tienaamassa, palkkasi äiti kausiluontoisesti vierasta työvoimaa: Esim. meillä oli Hanna-niminen ompelija, joka valmisti flanellipakasta meille alusvaatteet ja toisenlaisesta kukallisesta kankaasta mekot. Koulun joulu- ja kevätjuhlissa piti olla uudet vaatteet.
Äidillä oli tapana käydä Rovaniemen markkinoilla ostoksilla isän mukana hevosella, kun isä ajoi rahtia. Silloin ei vielä ollut maantietä. Sieltä hän osti pakoittain kangasta. Kerran hän toi minulle kauniin sinisen talvitakin, jossa oli harmaa lammaskaulus. Olin silloin jo koulussa. Siihen asti olin saanut pitää Hellin ja Helvin vanhoja.
Emma oli karstaamassa ja kehräämässä lankaa. Navettapiikoja oli useitakin, mutta yksi kerrallaan. Yhden muistan nimeltä Iso-Manta. Hän oli nimensä mukaisesti isokokoinen ja vihaisen näköinen musta huivi päässä sidottuna leuan alta kiinni.
Joskus oli myöskin sisäpiika, kun lapset olivat pieniä. Yhden tunnenkin. Hän asui 2 km:n päässä meiltä. Myöhemmin hän kertoi minulle, että äitini opetti tekemään työt kunnolla. Esim. lattia piti luututa uudelleen, jos nurkat jäivät pölyisiksi.
Isäni oli kait hyvissä varoissa niihin aikoihin, kun pystyttiin pitämään palvelusväkeä. Hän oli saanut vanhemmiltaan perintötilan. Myöhemmin hänelläkin alkoi mennä huonosti, kun hän sekaantui velkatakauksiin. Muistan vuoden 1934, kun kotimme pakkohuutokaupattiin isän takausveloista. Oy Maakiinteistöpankki huusi sen muistaakseni 126.000 markan hinnasta. Pankki luovutti talon takaisin kauppakirjalla, jolloin talo annettiin pantiksi pankin haltuun. Pitkän ajan kuluessa isä sai lunastettua talon omiin nimiinsä. Nämä asiat olen tehnyt itselleni selväksi myöhemmin tutkimalla asiapapereita. Mutta sen muistan, kun tärkeitä pankkiherroja kokoontui meille tämän asian merkeissä.
Toinen varhaisimmista muistoistani on samalta vuodelta marraskuussa. Silloin Hilma-sisko, isän l. aviosta, hukkui luisteltuaan sulaan. Hän oli silloin melkein 17-vuotias. Itse olin 5-vuotias.
Helmi-sisko isän l. aviosta oli siihen aikaan jo vieraassa työssä Kemijärvellä.
Sitä mukaa, kun perhe kasvoi, olivat miehet vanhimmasta päästä tienestitöissä: talvella metsätöissä ja keväisin tukin uitossa. Kesän tullen he kotiutuivat kuitenkin tekemään peltotöitä.
Sen muistan, että äiti leipoi rieskaleipää tiuhaan tahtiin, melkein joka toinen päivä, riippuen väen paljoudesta. Joskus leivottiin, kun sitä erikoisesti pyysimme, ohuita hiilikkoja; ne sai siitä nimensä, kun ne paistettiin kuumien hiilten päällä, mutta olivat tosi maukkaita syödä vasta kirnutun voin kanssa.
Silloin tällöin tehtiin Lapin torttuja eli kampanisuja ja nisukukkoja eli pullapitkoja palmikoimalla. Kun lehmä poiki saatiin ternimaidosta tehtyä uunijuustoa, leipäjuustoa ja juustokeittoa. Uunissa paistettu vasikanliha oli myös herkkua.
Teurastustapahtumien yhteydessä otettiin veri talteen ja siitä tehtiin veripalttua eli punasleipää uunissa paistettuna ja keitettyjä kampsuja perunoitten kanssa. Kalaa oli melkein aina pöydässä, koska isäni oli ahkera kalastaja. Olihan ympärillämme isot vesistöt. En muista, että nälkäpäiviä olisi ollut koskaan, ei ainakaan minun muistini mukaan.
Sota-aikana oli kuitenkin puute määrätyistä elintarvikkeista, kun ostokuponkijärjestelmä tuli voimaan. Mm. sokeri, leipä, voi ja ryynit olivat kuponkitavaraa. Niitä sai ostaa vain määrätyn määrän henkeä kohti. Kahvia ei saanut ollenkaan. Silloin juotiin kahvinvastiketta tai korviketta, esim. jyvistä paahdettua kahvia.
Pulavuodet ovat kylläkin todellista historiaa, mutta ne lienevät sattuneet onneksi ennen syntymääni.
Vaistosin sellaisen tunteen perheessäni, että olisi ollut jonkinlaista vastakkain asettelua, "sinun lapsien" ja "meidän lapsien" välillä. Mm. isän lapset l. aviosta oltuaan tienaamassa, pitivät kaikki tulot itsellään. En tiedä sitä, auttoivatko he isää velkojen maksussa. Ehkä se ei ollut kuitenkaan äidin mieleen. Asiasta ei puhuttu, enkä kuullut äidin lausuneen ääneen tästä mielipiteitä. Voi olla, että äiti ei pystynyt tai jaksanut olla hyvä äitipuoli isän lapsille, koska oli omiakin lapsia 7. Tilanteen tietäen en sitä lainkaan ihmettele. Siihen aikaan ei kylläkään lapsiin kiinnitetty niin paljon huomiota kuin nykyään. Lapset hoitivat toisiaan, isommat pienempiä jne. Tottelevainen piti olla äidillä oli raamatunmukaiset kasvatusperiaatteet: "joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan tai joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee".
Muistan kyllä muutaman kerran saaneeni "koivuherraa" (ainakin kahdesti). Aikuistuttuani otin asian kerran äitini kanssa puheeksi ja kerroin ne tapaukset, mistä sain piiskaa. Hän oli pahoillaan ja itki. Ymmärsin häntä, enkä kanna kaunaa.
Lapset isäni 1. aviosta olivat jo aikuisia, joten heihin ei kurinpito yltänyt. Muistan kyllä, että joskus oli yhteenottoja heidän ja äitini välillä.
Isäni oli enimmäkseen omissa oloissaan, eikä hän puuttunut kasvatusasioihin. Ne asiat olivat äidin vastuulla.
Siihen aikaan ei ollut sähköä; talvisin istuttiin piisivalkealla kodikkaasti. Sen äärellä tehtiin kaikenlaisia askareita. Naiset kehräsivät lankaa ja kutoivat sukkia. Lapset lukivat läksyjään. Miehet tekivät puutöitä. Einari veisti kirvesvartta tai teroitti sahanterää. Isä teki rekiä tai suutaroi saappaita. Hän osasi tehdä meille parkitusta lehmän vuodasta yksipohjaiset kippurakärkisaappaat. Ja taisi se pohjauskin onnistua.
Seuraavaksi hankittiin öljylamppu riippumaan keskelle pirtin kattoa. Sodan aikana poltettiin karpiidilamppua, kun ei saatu lamppuöljyä, (Karpiidi on kiveä). Ikkunoissa piti olla "Molotovin" verhot, etteivät pommituskoneet näkisi valoa. Sodan jälkeen loistateltiin hasakkivalolla. Se oli kirkas ja valaisi huoneen joka sopin.
Vanhimmat lapset olivat käyneet kiertokoulua, mutta Paulin tultua kouluikään oli jo Suomeen tullut laki oppivelvollisuudesta. Kansakoulu oli kaikille pakollinen. Meillä oli pitkä koulumatka, 4 km, lähimpään Tapionniemen kansakouluun. Opettajina toimi Koskisen pariskunta. Äitini jopa ystävystyi heidän kanssaan. Hilja Koskinen tykkäsi ostaa äitini tekemää hyvää voita. Äiti kävi silloin tällöin viemässä voita Koskisille kyläreissullaan. Joskus opettajapariskunta vieraili meillä kotona.
Äitini iloitsi siitä, kun lapset saivat todistukseen hyviä numeroita ja koulu meni hyvin. Alakoulu läpäistiin vuodessa, vaikka sen oli määrä kestää kaksi vuotta. Pääsimme aina joululta toiselle luokalle. Asiaa auttoi se, että osasimme lukea sujuvasti jo kouluun mennessä.
Pitkästä koulumatkasta taas saattoi olla jopa hyötyä terveyttä ajatellen. Kenties näin tuli ansaittua hyvä pohjakunto, josta on hyötyä pitkälle hamaan vanhuuteen saakka.
Kesäisin oli paljon työtä: sipulimaa piti kitkeä puhtaaksi roskista, kerhopalsta hoitaa, riipiä lehtiä talveksi lehmille. Heinänteko saattoi venyä pitkälle, jos tuli sadejaksoja. Varsinkin välirauhan aikana, kun miesväkeä ei kotiutettu rintamalta oli meillä heikko porukka heinänteossa: Isä, Helvi, Toimi ja allekirjoittanut. Oli sellainen tunne kuin koko kesä olisi tehty heinää. Meillä oli silloin vain ns. luonnonniityt. Heinä niitettiin viikatteella ja käsin haravoitiin. Heinät kannettiin sapilailla heinäsuovaan, jonka isä teki.
Isäni oli hyvin maahenkinen, eikä antanut liioin arvoa muunlaiselle työlle. Ruumiillinen työ on tosi työtä, muu on leikintekoa. Maata piti omistaa ainakin "mustan kynnen verran vähintään." Siihen aikaan oli lehmiä 5-7 ja lampaita lauma - en muista lukua. Maitoa myytiin suoraan vakituisille ostajille, ja loput otettiin omaan käyttöön sellaisenaan tai viilitettiin. Ylimääräinen maito halkaistiin (erotettiin kerma) separaattorilla. Kerma hapatettiin ja kirnuttiin voiksi.
Separaattorin vaikeasti puhdistettavien astioiden pesu oli vastenmielistä työtä. Siitä tuli riitaa meidän lasten kesken, mutta äiti pisti vuorojärjestelmän.
Myös kesäisin lehmien ajo metsälaitumelle oli vastenmielistä - vuorosysteemi siinäkin pelasi. Me lapset nukuimme kesällä kuistin vintillä ja varhainen herätys karjan ajoon oli kuin "tervan juontia". Sitä liennyttivät kuitenkin iloiset karjankellot, jotka kilkattivat vuoronperään naapurin lehmien kanssa. Meillä oli yhteinen karjakuja. Useimmiten satuimmekin yhtaikaa lähtöviivalle. Oli hauskempaa yhdessä! Ne ajettiin aina samaa karjatietä tai paremminkin polkua metsälaitumille Pesäojan taakse n. 2 km:n päähän.
Sopivasti ennen iltalypsyä ne osasivat tulla aidan taakse odottamaan navettaan pääsyä. Ihmettelen sitä, että ne osasivat mennä aina omaan parteensa.
Niille varattiin tuliaisiksi annos tuoretta ruohoa, jota leikattiin sirpillä pellon pyörtänöiltä. Sitä ne söivät halukkaasti, vaikka olivat koko päivän kierrelleet vapaasti etsimässä ruokaa.
Kerran meillä oli Onnentuoja-niminen lehmä. Aamulla, kun lehmät laskettiin laitumelle, oli Hellin sanonut, että siinä Onnenviejä menee. Sinä päivänä Onnentuoja ei palannutkaan kotiin, vaan se oli pudonnut suohon ja hukkunut. Hellillä on ennustustaipumusta!
Hevonen vietiin myös kesäksi kauas metsälaitumelle. Sille laitettiin kello kaulaan, että syksyn tullen osattaisiin se paremmin löytää. Siellä laitumella ne tapasivat usein toisia hevosia ja kiertelivät sitten laumassa. Syksyn tullen se haettiin kotiin.
Yhden kerran sattui vahinko. Isä oli ostanut huutokaupasta hyvän hevosen, joka oli hyvätapainen ja -kuntoinen. Kesän tullen sekin vietiin metsälaitumelle vanhan tavan mukaan. Syksyllä Einari etsi sitä melkein kaksi viikkoa - luultiin jo, että Einarille olisi sattunut jotain, mutta hän palasi ilman hevosta. Myöhemmin oli löydetty hevosen jäämistö suon silmästä. Se oli tietenkin tottumaton ko. laidunsysteemiin vieraalla alueella ja se koitui hevosparalle ikäväksi kohtaloksi. Siitä koitui myös aikamoinen taloudellinen menetys.
Tällaista maalaiselämä oli; monivivahteista, mutta täysin erilaista, kuin kaupunkilaisen elämä. Tärkeimpiä elämään liittyviä tekijöitä olivat kaunis ja puhdas luonto ja turvallisuus.
Arkisin tehtiin työtä, mutta sunnuntait pyhitettiin levolle. Vanhempani kuuntelivat radiosta Jumalanpalveluksen pyhäisin. Äidin mielestä pyhänä ei saanut tehdä edes käsitöitä.
Silloin tällöin hän lähti kyläilemään ja viipyi koko päivän.
Meillä nuorilla oli tapana pyhäisin kokoontua yhteen hauskan pitoon. Lähinaapureina oli neljä taloa, mutta saattoi porukkaa tulla joskus kauempaakin. Mentiin aina sinne, missä vanhempi väki ei ollut kotona. Keksittiin kaikenlaista ajankulua ja leikkejä.
Kauniilla ilmalla kesällä oltiin mieluiten ulkona: pallopeleistä nelimaali oli suosituin. Sitten leikittiin lippuryöstöä, mustaa miestä tai oltiin hippasilla. Talvella ämmänpolttoa tai laskettiin sanireellä mäkeä omassa rannassa - se huilasi kauas järvelle. Kun pojat tekivät hyppyritösän opettelimme siitä laskemaan suksilla. Vahinko vaan, ettemme omistaneet niin kauniita ulkoiluasuja kuin nykyään.
Huonolla säällä leikittiin sisällä sokko- ja arvausleikkejä, "millä laiva lastattiin" tai "vettä kengässä". Jos joukosta löytyi henkilö, joka ei ollut katsonut turkin hihasta tähtiä, niin annettiin hänen ne nähdä.
Tytöt leikkivät keskenään "seinäpalloa", oltiin talosilla tai leikittiin "kauppiasta". Kesällä ruohikolla leikittiin iskunkivillä, tehtiin sormin lankakuvioita tai etsittiin vain ruohikosta neliapiloita.
Helteisinä kesäpäivinä, varsinkin sunnuntaisin käytiin uimassa Lukkarin lammessa. Se oli pieni, mutta syvä lampi. Siihen oli hyvä sukeltaa. Tämä suosittu uintipaikka ei ollut kaukana kotoani ja hellepäivinä sieltä kuului aikamoinen meteli. Lukkarin lammen vieressä oli vielä pienempi lampi, jossa oli pelottavan musta vesi. Sitä sanottiin Lukkarin lakkariksi, mutta siinä ei uitu. Oma ranta ei ollut suosiossa, koska siinä oli liejupohja.
Yhtenä kesänä Armas ja Pauli toivat kalareissullaan hanhen poikasen "kotilinnuksi". Hoitelimme sitä huolella ja rakkaudella, että se olisi viihtynyt. Se kasvoi päivä päivältä ja viikko viikolta. Lopulta siitä tuli aikuinen hanhi, mutta se ei lähtenyt syksylläkään toisten muuttolintujen mukaan.
Se oli tosi hauska! Kesällä se juoksi aina meidän perässä, jopa uimassakin. Kerran se loukkasi nokkansa, kun se meinasi tulla väkisten perässä rantasaunaan kylpemään ja nokka jäi oven rakoon. Mustalaisporukka meinasi sen kerran ampua, mutta joku ehti varoittaa, että ei saa ampua - se on kesy hanhi. Sen jälkeen sille laitettiin kello kaulaan, koska se lenteli vapaasti kauempanakin.
Sitä pidettiin meillä puolitoista vuotta. Pitovaikeuksien takia se täytyi lopulta lopettaa. Kyllä me sitä kauan haikeudella ja kaipauksella muistelimme.
Kerran kesällä me nuoret lähdimme mustikkaretkelle Pyhätunturiin. En muista, montako henkeä meitä oli ja kuka oli retken oppaana. Otettiin paljon evästä ja reput selkään, päämääränä saada kerättyä tunturin isot ja makeat mustikat talteen.
Matkaa sinne oli vajaat 20 km ja matka oli tehtävä jalan, koska sinne ei ollut silloin vielä maantietä. Menimme ensin Javarusjokivartta jonkin matkaa, josta suunnattiin suoraan tunturia kohti. Jonkinlainen polku oli olemassa, suon yli mentiin pitkospuita pitkin. Lopulta tuli järvi eteen. Saimme tietää, että se oli Vuostimojärvi, jonka takana oli tunturi. Rannalla olevan talon asukas souti meidät ystävällisesti järven yli toiselle rannalle. Sitä en muista, miten selvisimme paluumatkalla, mutta kaipa kuitenkin hyvin, kun ei tarvinnut uidakaan.
Vaikka tunturi näytti olevan jo lähellä, saimme taivaltaa vielä väsyksiin asti ennenkuin saavuimme perille. Majoituimme ykköstunturin juurella olevaan kunnan majaan. Olimme aika väsyneitä pitkästä matkasta. Söimme vaan eväät ja lepäsimme. Kaksi seuraavaa päivää kuluikin marjastaessa. Saatuamme astiat täyteen palasimme hyvillä mielin kotiin.
Syödessämme talvella mustikkapiirakkaa tai -soppaa tuli mieleen sananlasku: "Ei kypsät kärpäset suuhun lennä".
Marjojen poiminta olikin tärkeä "momentti", koska ne korvasivat hedelmät, joita ei kaupoissa juurikaan ollut - eikä ollut tapanakaan ostaa niinkuin nykyään. Olivat tietenkin kalliita. Jos satuin näkemään jossain appelsiinin, niin teki mieli saada maistaa. Puolukat säilytettiin isossa saavissa aitassa, jossa ne säilyivät hyvin talven yli pakkasessa. Sieltä haettiin vähin erin käyttöön. Puolukkapöperöä tehtiin, kun teki mieli herkutella. Karamelleja ei myöskään harrastettu - nehän olivat ylellisyyttä, eikä rahaa saanut tuhlata turhuuteen.
Kerran minua onnisti. Lähdin äidin pyynnöstä ostoksille Oinaan Osuuskauppaan, joka oli Kemijoen toisella puolen. Ylittäessäni jokea löysin tieltä 100 mk rahaa. Mennessäni kauppaan tuntemani vanhahko mies teki kauppoja. Ryhtyessään maksamaan ostoksia totesi hän, että raha oli jotenkin hävinnyt: "Voi mikä juttu - minulta on pudonnut satanen." Sanoin, että löysin jokitieltä satasen. "Se on varmaan teidän." - "No olipa hyvä, kun löysit. Annan sulle markan löytöpalkkaa." Ja kun tuli minun vuoroni tehdä ostoksia, ostin sillä markalla "Eri kiva pussin" karkkia. Ne olivat hyviä kermatoffeita.
Suolaisen nälkään söimme kuivaa lihaa, jota nykyäänkin tekee mieli. Kevättalvesta isä laittoi suolassa ollutta lihaa kuivumaan korkealle ulkoseinälle vanhan pirtin päätyyn. Verkot päälle, etteivät linnut päässeet nokkimaan.
Kesän tullen ne laitettiin aitan orrelle. Siinä ne säilyivät, vaikka ilmat lämpenivät. Kuivalihasta äiti keitti hyvää soppaa.
Elämä sujui verkkaiseen tahtiin ja kehitys kulki eteenpäin, kunnes tuli pysähdys: syttyi toinen maailman sota, jonka myllerryksiin Suomikin joutui tahtomattaan.
Elettiin vuotta 1939. Se toi tullessaan surua, koska Atso-veljeni kuoli 28.10.39, 22 vuotiaana. Se oli meille raskas suru kestää, varsinkin äidilleni.
Sitten seuraavassa kuussa 30.11. alkoi talvisota.
Olin koulussa sinä päivänä. Meillä oli välitunti, kun näimme ilmassa kolme lentokonetta lentävän aika matalalla Kemijoen suunnassa Kemijärveä pommittamaan.
Eihän me oltu aikaisemmin edes nähty lentokonetta, joten olimme ihan haltioissamme ja heilutimme kättä tervehdykseksi. Vasta sisälle päästyämme opettaja kertoi vakavissaan, että iso Neuvostoliitto on hyökännyt pienen Suomen kimppuun. "Olemme sotatilassa. Nyt koulu loppuu tähän toistaiseksi. Saatte mennä kotiin."
Loma tuntui mukavalta, mutta kyllä 10-vuotiaanakin jo ymmärsin, miten vakavasti asiat olivat. Laahustimme raskain mielin kotiin pitkän 4 km:n matkan. Kotona ei vielä tiedetty asiasta mitään.
Kylän ainoa radio oli Salmisella. Sinne kokoonnuttiin uutisia kuuntelemaan.
Aika pian tuli määräys, että kylä evakuoidaan. Määrättyyn aikaan mennessä pitää olla valmis. Mukaan saa ottaa vain henkilökohtaiset vaatteet, vuodevaatteet ja jotain arvotavaroita.
Lähtöaamuna oli kova pakkanen. Nousimme sellaiseen koppiautoon, jossa oli jonkinlainen lämmitys, mutta värisimme vilusta. Ja jännityksestä tietenki!
Hellin-siskon huolena oli lehmien kuljetus Kemijärvelle. Niitä ei saanut kuljettaa maantietä pitkin, vaan ns. talvitietä eli hevostietä pitkin metsien läpi. Naapurin lehmät vietiin samalla kertaa. Taisivatpa lehmätkin olla ihmeissään, kun lumikinoksessa tarpoivat. Pieni vasikka-raukka oli lähtenyt omille teilleen vaaralle päin ja jäi sille tielleen.
Kemijärvellä lehmillä oli eri huoltajat. Sieltä ne kuljetettiin ilmeisesti junalla Tornio-jokilaaksoon.
Hellin ja naapurin tyttö Heli oli määrätty työkomppaniaan Kemijärvelle. He olivat siellä koko sota-ajan - monesti vaarallisissakin tilanteissa pommitusten aikana.
Einari, Väinö ja Lauri määrättiin armeijan leipiin. Pauli-veli oli mennyt vapaaehtoisena ilmatorjuntakomppaniaan. Isä jäi siinä vaiheessa vielä kotiin.
"Koppiauto" kuljetti meidät Rovaniemen maalaiskuntaan Marraskosken koululle. Siellä oli yhteismajoitus luokkahuoneissa. Lattialta sai itse kukin perhe valita mieluisimmalta paikalta "petin" kokoisen reviirin asuttavakseen.
Edessä oli töitten organisointi. Äitini sai keittiön puolella emännän tehtävät. Hän huolehti mm. talouden pidosta. Määrättiin pari kokkia, vuorottain perunan kuorijat, tiskijukat ja siivoojat ym.
Tälläkin koululla opetustoiminta oli keskeytetty.
Sitä en muista, kuinka monta evakkoa siellä oli, mutta kova "pulina" kävi kaiken aikaa - ihmiset purkivat huoliaan ja tuskaansa.
Kerran oli ilmahälytys: äiti komensi meidät lapsukaiset juoksemaan metsään suojaan lakanat selässä, mutta mitään ei onneksi sattunut.
Hellin-sisko kävi yhden kerran meitä katsomassa, oli saanut pienen loman.
Isä oli rohkea poika, kun ei lähtenyt evakkotaipaleelle lainkaan. Hän oli jäänyt kotiin hoitamaan asioita ja lämmittämään huoneita. Pirtin orrella oli säilössä monta sataa kiloa sipuleita. Nehän olisivat paleltuneet ja hevonenkin oli hoidettava. Oli hän käynyt myymässäkin sipuleita ja ottanut vaihtokaupassa vaatteita: Hellille uuden talvitakin turkiskauluksella ja leninkikankaan, sekä Helville leninkikankaan.
Isä kävi yhden kerran meitä katsomassa evakkopaikassa.
Meillä kotona oli ollut majoitettuna sotilaita. Olihan siellä Tapionniemessä ollut Lottaporukka kokkaamassa - täytyihän sotilaitten saada ruokaakin.
Eikä väestön evakuointi ollut turhaa, koska venäläiset yrittivät kahdelta suunnalta Kemijärvelle -- Pelkosenniemeltä käsin he olivat jo lossin takana, eikä sieltä ole kuin 50 km Kemijärvelle. Sallan suunnalta he lähestyivät jo Joutsijärveä, joka on jo Kemijärven maalaiskuntaa. Onneksi Suomen urhoolliset sotilaat pystyivät tyssäämään!
Talvisota päättyi 13.3.1940 Moskovan rauhaan. SAIMME PALATA KOTIIN! Hämmästyimme, kun siellä oli vieraita ihmisiä: sinne oli evakuoitu yksi perhe Sallan Kursusta. He eivät viipyneet kuitenkaan kuin muutaman kuukauden - ehkä 1/2 vuotta, en niin tarkkaan muista. Asuminen oli joka tapauksessa ahdasta, kun oli pienet tilat.
Lehmät palasivat myöskin evakosta - yksi oli kuitenkin poissa. Saimme sen tilalle toisen lehmän, jolle annettiin nimeksi "Evakko".
Myöhemmin isä vuokrasi ison päätyhuoneen eli tuvan eräälle perheelle, jonka tunsimme ennestään. Heillä oli monta lasta. Tuvassa tehtiin ensin remontti. Sitä ei yleensä talvella oltu lämmitetty, vaan sitä pidettiin kylmähuoneena. Lattioita korjattaessa tapahtui iloinen yllätys: jostain lattian alta löytyi kultasormus, jonka äiti oli kadottanut monia vuosia sitten. Asuminen oli hankalaa vuokralaisten takia, koska talossa oli vain yksi sisäänkäynti ja vuokralaisperhe kulki osittain pirtin ja keittiön läpi. Vaikka lapsille pidettiin komentoa, täytyi heidän uloskin päästä.
Silloin oli jo jatkosota alkanut, kun vuokralaisperhe muutti ja he asuivat meillä muistaakseni 2-3 vuotta eli siihen asti, kun Lapinsota alkoi.
Näin jälkeenpäin ihmetyttää, miten sitä pärjättiin, mutta oli opittava sopeutumaan. Vuokralaisten perheenpää oli viikot töissä ja poissa kotoa. Samoin meidän perheen aikuinen miesväki oli melkein aina työssä kodin ulkopuolella, joten eihän sitä väkeäkään enää niin paljon ollut.
Jatkosodan aikana evakuoitiin ainoastaan Sallan raja-asukkaat. Helmi-sisareni isän 1. aviosta asui Sallassa. Hänellä oli silloin 2 lasta: Lauri Johannes s. 13.8.1939 ja Eeva Elina s. 8.2.41 Hän muutti perheineen vanhan pirttirakennuksen pikkuiseen kamariin. Lapset olivat vielä pieniä: Lauri oli muistaakseni n. 2 v. ja Elina 1/2 vuotta. Meillä asuessa syntyi kolmas lapsi Auno Kalervo 1.5.42.
Minusta oli hauskaa, kun pihapiiriin tuli pieniä lapsia. Helmin lapsista Lauri onkin ollut lähimpänä sydäntäni, koska hoidinkin häntä silloin. Olin usein kotimiehenä, kun Helmi kävi asioilla.
Lauri asuu nykyään Riihimäellä. Hän on siellä työvoimatoimiston johtajana ja hänellä on 2 lasta ja tietenkin vaimo Irma. Olen Laurin tyttären Outi Irma Elinan kummi - meillä on yhteys ja ystävyys pysynyt näihin asti. Vierailemme silloin tällöin toistemme luona.
Helmi pääsi muuttamaan Sallaan takaisin jo jatkosodan loppuvaiheessa. Hänen aviomiehensä Valtter Iivari oli sotatoimissa.
Kun Lapin sota alkoi heidät evakuoitiin Tornioon.
Me saimme asua jatkosodan aikana kotona. Seurasimme tiiviisti sotatapahtumia lehti- ja radiouutisten välityksellä. Aina oli jännitys päällä esim. siitä, miten oman perheen miehet pärjäsivät rintamalla. Kudottiin sukkia ja lapasia sekä sormikkaita. Lähetettiin paketteja rintamalle "kenttäpostina" ilman postimaksua. Pauli piti aktiivisesti kirjeenvaihtoa yllä. Se oli iloinen tapahtuma, jos onnistui saamaan lomaa rintamalta. Mutta se lähtö sinne takaisin oli hermoja raastavaa koska esim. äitini itki aina kovasti - ihan kuin se olisi viimeinen eroaminen. Äiti puhui aina: "Turvaa Jumalaan, ei siellä muuten jaksa."
Sodasta huolimatta, elämä kotirintamalla oli jotenkin normaalia, eikä pommituksiakaan ollut. Huoli sodasta raastoi mieliä.
Minullakin heräsivät opiskeluhalut. Keväällä -42 lähdin pyrkimään Kemijärven yhteiskouluun. Innostuin asiasta kun naapurin tytär kertoi lähtevänsä pyrkimään.
Tämä päätös tuli tehtyä yhtenä sunnuntaina. Äitikin oli mennyt kylään ja minun oli mentävä bussilla silloin samana päivänä, koska maanantaina oli pyrkiminen. Sain yöpyä Ennen tädin luona siirtoväen huollossa. Hänellä oli siellä asunto. Koska olin saanut jo kansakoulun päästötodistuksen päätin pyrkiä toiselle luokalle suoraan. Koulussa sanottiin, että kesän aikana pitäisi lukea 1. luokan ruotsin ja suomen kieliopin kurssi - syksyllä ne tentattaisiin. Muistaakseni matikan koe meni jo keväällä läpi.
Päästyämme kotiin kävimme pyytämässä Oinaan alakoulunopettajaa antamaan meille oppitunteja. Hän lupasi, joten siitä alkoi kielen päähän pänttäys. Seilasimme sen kesän veneellä 2 kertaa viikossa joen yli kuulusteltavaksi. Syksyllä läpäisimme tentit ja aloitimme opiskelun.
Kesälomat olin maatöissä kotona. Sota riehui kaiken aikaa ja pelonaiheita riitti kotirintamallekin. Yhtenä kesänä "partisaanit" hyökkäsivät keskellä yötä Lokan ja Seitajärven kyliin. Säälimättä he surmasivat siviiliväkeä ja polttivat talot. Nämä kylät olivat syrjäkyliä satojen kilometrien päässä kotoani. Tapahtuma kauhistutti!!
Kerrottiin myös, että lentokoneesta lasketaan "desantteja" vakoilemaan tai tekemään tuhoa.
Kerran pelkäsin kuollakseni eräänä yönä. Olin lapsen kaitsijana vuokralaisen perheessä, kun rouva lähti asioille Kemijärvelle. Yöllä heräsin - olin kuulevani ääniä ja kolinaa ulkoa. Pelkäsin, että "partisaanit" sytyttävät taloa palamaan. En uskaltanut edes hengittää, kun kuuntelin niin hiljaa. Lopulta nousin ylös ja raotin varovasti verhoa. Ulkona ei ollut ainuttakaan ihmistä. Huomasin, että tuulihan se vaan heilutti narulla kuivumassa olevia vaatteita seinää vasten. Kyllä huokasin helpotuksesta !!!
Vielä yksi "jännä juttu": meidän naapurissa, "Toisessa", asui evakkoperhe Sallan Vuorikylästä. Eräänä varhaisena kesäaamuna perheen vanha pappa lähti hakemaan saavin vannepuita lähimetsästä. Hän näki puun oksalla heiluvan jotain valkoista. Hän meni lähemmäs ja näki kolme miestä nukkumassa. Puun oksalla kuivuivat jalkarätit. Pappa tuli kiireen vilkkaa kertomaan asiasta. Kerättiin kylästä kaikki papat ja rintamalle kelpaamattomat - jostain löytyi vanha ruostunut haulikko. Porukka lähti pidättämään kolmea "desanttia" tai vankia. Miehet tulivat yllätetyksi, kun pidätysporukka sanoi: "rukiver" ja ojensi pyssyn. Miehet nostivat kädet ylös ja lähtivät kiltisti kävelemään. Heidät vietiin yhteen pieneen mökkiin. Moni kävi katsomassa ja ihmettelemässä, minkälainen on "ryssä" ja minäkin niitten monien mukana. He olivat nuoria ja ihan oikean ihmisen näköisiä. Joku soitti sotilasesikuntaan asiasta. Kohta tuli auto ja pidätti miehet. Saimme myöhemmin tietää, että he olivat karanneita vankeja matkalla kotimaahansa.
Viime kesänä käydessäni kotipuolessa tuli asia puheeksi. Tultiin siihen tulokseen näin aikojen päästä tapahtumasta, että olisi vaan annettu poikien mennä joen yli kohti itärajaa kotimaahansa, koska he eivät tehneet mitään pahaa. Tuskinpa olisivat kotiinsa saakka edes selvinneet
Jatkosota päättyi 5.9.1944. Miehiä ei kuitenkaan kotiutettu rintamalta, koska välirauhan sopimuksen mukaan saksalaiset oli karkotettava maasta.
Sotien jälkeen Suomessa oli paljon tekemätöntä työtä. Sotakorvaukset oli maksettava Neuvostoliitolle ankarimman jälkeen, mikä tuntui älyttömältä, koska Suomi ei aloittanut sotaa.
Joka tapauksessa se oli työn ja touhun aikaa. Teollisuus pisti pyörät pyörimään. Se oli ikäänkuin uusi "sysäys" teollisuuden uudelle kehitykselle. Alkoi kova jälleenrakentaminen. Kehitys kulki voimakkaasti eteenpäin. Saatiin uutta uskoa, kun päästiin sodan "kurimuksesta".
Tuli uutta teknologiaa ja kotitalouttakin alettiin koneistaa. Kerronpa vielä, miten ennen sotia vaatteet saatiin puhtaaksi; pyykkikoneena oli "pyykkilauta", sitä vasten jynssättiin liotetut vaatteet, jotka savottamiehillä "kotiin tuomisina" olivat tosi likaiset.
Kesällä pyykin pesu oli helpompaa, koska saatiin pestä rannassa. Rantasaunan edessä oli iso pata, jossa kuumennettiin vesi. Siinä myöskin pyykki keitettiin lipeävedessä. Järvessä oli hyvä huuhdella. Pyykkiä kuitenkin kertyi isot määrät, niin että siinä touhussa saattoi mennä kaksikin päivää. Talvella pyykättiin navetassa. Siellä oli myöskin iso pata. Viimeinen huuhtelu suoritettiin avannolla ja siinä meinasivat "näpit" jäätyä. Minä useimmiten nuorimpana säästyin tältä "tosi hommalta" ja sainkin hoidella sisäkön hommia eli huolehtia pyykkäreiden fyysisestä kunnosta.
Kertoisinko vielä "viho viimeisenä" tarinan suloisesta koiranpennusta. Tulkoon nyt ensin mainituksi, että meillä oli aina "kotikissa", joka piti hiiret loitolla. Maalaisoloissa niitä tahtoi esiintyä enemmän kuin kaupungissa. Se ymmärsi äitiäni hyvin, kun hän lypsyn jälkeen huuteli portailla: "Kikki tule maitiria syömään", - heti kohta se juoksi kiireen vilkkaa maitokupille.
Tämä suloinen koiranpentu osasi ainakin tehdä kaikenlaisia kujeita: olin silloin alle kouluikäinen, kun heräsin aamulla sängyssä ja ihmettelin, kun höyheniä oli joka puolella ja lopuksi huomasin, että liivistäni oli nappikin pois. Selvisihän syy, koiranpentu oli tullut kaveriksi ja purrut tyynyn nurkan auki, josta höyhenet lentelivät ympäriinsä - tietysti se oli sen napinkin vetassu. Miten lienen niin sikeästi nukkunut, etten herännyt moiseen peuhaamiseen.
Toisen kujeen se teki äidilleni: hän oli laittanut pestyt lankavyyhdet kuivumaan nurkkaan kiinnitettyyn seipääseen. Koiranpentu vekkuli oli ne vetänyt alas pitkin maata. Se oli kyllä äidilleni liikaa ja pentu sai aikamoisen läksytyksen.
Kyllähän niitä "sattumia" varmaan vieläkin löytyisi, jos tuolta lokeroista rupeaisi kaivelemaan, mutta tässä nyt ovat ainakin päällimmäiset - ja eiköhän näistäkin riitä jo pitkäksi aikaa.
Edellä kerrotut tapahtumat liittyvät varhaislapsuuteeni, jotka ovat tuoreimpana muistikuvana perheemme kuvioissa. Seuraavaksi kerron muistelmia varhaisnuoruudestani Lapin sodan jälkeiseltä ajalta.
Suomen sotilaat olivat urhoollisesti puolustaneet maatamme Neuvostoliittoa vastaan ns. pitkän jatkosodan ajan, joka päättyi Moskovan välirauhan sopimukseen.
Aikaa ei jäänyt kuitenkaan kuin pieni hengähdystauko eli vajaa kuukausi, kun maamme kohtalona oli ryhtyä jälleen sotaan.
Kuten tunnettua Saksan piti tulla Suomen avuksi taistelussa suurta naapuria vastaan. Heiltä saatiinkin sekä aseellista että miehistä apua niin rintamalla kuin ilmataisteluissakin. Oltiin aseveljiä! - Mutta elämässä on kaikki mahdollista! Saksan omana kohtalona oli kuitenkin hävitä sota.
Kun Suomen rauhanvaltuuskunta allekirjoitti Neuvostoliiton kanssa välirauhansopimuksen 19.9.1944 Moskovassa, ehtoihin sisältyi saksalaisten karkottaminen maasta. He eivät kuitenkaan lähteneet vapaaehtoisesti, joten syttyi Lapin sota 1.10.1944 suomalaisten maihinnousulla Tornioon. Sitä ennen asukkaat ja karja evakuoitiin Pohjanmaalle. (Kts. Evakko ja Hillankukka)
Saksalaiset tekivät kovaa vastarintaa perääntyen hitaasti hävittäen ja polttaen kaikki talot, rakennukset ja sillat. Jäipä heillä aikaa miinoituksillekin. Kun viimeiset saksalaiset jättivät Suomen 25.4.1945 Lapin sota päättyi.
Palattuamme samana keväänä evakkotaipaleelta Pohjanmaalta, Pännäisten Kovjoen kylästä, totesimme, että asuin- ja navettarakennus oli poltettu. Ilmeisesti saksalaisilla oli tullut kiire polttopuuhissaan, kun vanha pirtti ja tallirakennus olivat onneksi jääneet pystyyn, joten saimme edes jonkinlaisen suojan päämme päälle. Tien varteen viedyt huonekalut olivat jotenkuten säilyneet, paitsi kaappien ovet oli lyöty sisään.
Vanha pirttirakennus, joka oli aikaisemmin ollut varastona nousi arvoon arvaamattomaan. Se käsitti pirtin, pienen kamarin ja kylmän porstuan eli eteisen.
Pidettiin kunnostus- ja siivoustalkoot. Vanha ruma kiuas korjattiin ja se sai valkoisen värin. Sen kylkeen istutettiin tulipalon kestänyt hella, joka saatiin vielä toimimaan. Hirsiseinät maalattiin valkoisiksi ja maalaamattomat lautalattiat pestiin harjan ja mäntysoopan kanssa puti puhtaiksi. Johan alkoi olla kodikkuutta!
Elämä oli kuitenkin ankeaa, kun kaikesta oli puutetta. Asumisen ahtaus, puute elintarvikkeista ja rahasta olivat päällimmäisiä huolia. Miesten kotiuduttua rintamalta alkoi petipaikoista olla puute. Onneksi kesä oli tulossa, joten saatiin nukkumapaikkoja tallikamarista, joka oli ennen sotia ollut jauhohuoneena.
Vaikka olimme suurperhe, (vanhempani olivat leskiä naimisiin mennessään), kummallakin oli omia lapsia ja sitten tulivat kuvioihin yhteiset lapset, alkoi tapahtua hajaannusta. Armas-veli äidin 1. aviosta oli vihitty kesäkuussa v. 1942 naapurin tyttären Heli Kyyhkysen (eli Harjun) kanssa, joten hän muutti vaimonsa luo asumaan. Lauri-veli isän 1. aviosta toi sodasta tullessaan vaimon Hilda Vainionpään, jonka oli löytänyt kenttäpostikirjeenvaihdon kautta. Hän perusti näin ollen perheen ja he saivat asuttavakseen pikkuisen kamarin. Pauli-veli ei valitettavasti palannut kotiin lainkaan, koska hän joutui uhraamaan henkensä armottoman sodan näyttämölle isänmaan puolesta. Hänen kohtalonsa oli kaatua Lapin sodan viimeisessä taistelussa Rovaniemen Taipaleenkylässä 13.10.1944. Einari- ja Väinö-veli isän 1. aviosta eivät viipyneet kauan kotona, vaan he lähtivät etsimään työtä kodin ulkopuolelta. Helli-sisko oli löytänyt elämänkumppanin ollessaan lottatöissä jatkosodan aikana. Hänet vihittiin 26.12.1943 Leo Jokisen kanssa Harlussa. Helvi-sisko löysi evakkoreissulta sulhasen ja jäi miniäksi Purmoon Malmqvistin taloon. Heinäkuussa v. 1945 hänet vihittiin Artur Malmqvistin kanssa. Avioliitto jäi kuitenkin lyhyeksi, koska mies kuoli 25.2.49. Samana vuonna elokuussa Helvi palasi takaisin kotiin. Myöhemmin v. 1959 joulukuussa hänet vihittiin toiseen avioliittoon Veikko Helmeri Mattilan kanssa. Loppujen lopuksi huomasimme olevamme neljästään: äiti, isä, Toimi ja allekirjoittanut Viola.
Uusi miniä, Hilda teki navettatyöt, joihin myös äitini osallistui. Ruokapuolen hoiti äitini. Minä tein yleistöitä, mitä milloinkin tarvittiin. Aina piti olla jotain puuhaamassa. Äiti ei sietänyt laiskottelua. Miehetkin kotiutuivat kesän tullen peltotöitä tekemään.
Toimi ryhtyi (ikä 14-15 v.) isän kanssa suunnittelemaan uuden talon rakentamista. Päärakennuksen hirret saatiin valtion metsästä ja ne uitettiin Kemijokea pitkin kotirantaan. Hirret oli sahattu Vuostimon sahalla. Isä ja Toimi rakensivat talon yhdessä. Talon alle tuli iso kellari, jonka mullat Toimi kertoo lapioineen yksin. Oli siinä urakkaa nuorelle miehelle. Karjasuojan tiilet tehtiin kotipihalla ja se valmistui asuinrakennuksen jälkeen v. 1952.
Sodan jälkeinen aika oli kovaa työntekoa ja yrittämisen aikaa. Lehmät olivat tärkein ravinnon lähde kalastuksen ohella. Pellot laitettiin kasvamaan viljaa. Sipuli oli äidin lempikasvi. Niitä viljeltiin koko pelto myyntiin asti. Maa piti kitkeä puhtaaksi.
Minulla oli oma kerhopalsta, jonka kerhoneuvoja kävi tarkastamassa muutaman kerran kesässä.
Nuoria houkuteltiin tekemään työtä vapaaehtoisesti lupaamalla määrättyjen pistemäärien jälkeen talkoolapiomerkit: rauta- hopea? ja kultalapiot. Kaikki tuli ansaittua. Keräämällä vedestä ja rannoilta jätepuita sekä korteheinää lehmille sai lisäpisteitä.
Vuoden 1945 syksyllä minun täytyi lähteä yhteiskouluun Kemijärvelle suorittamaan viimeinen eli 5:s luokka. Neljännen luokan suoritin evakossa Jepualla.
Hilda ja Lauri olivat eriytyneet omaan elämäänsä ja heille oli tulossa ensimmäinen lapsi Heino. He muuttivat myöhemmin omaan taloon.
Navettatyöt jäivät yksin äidin huoleksi. Hän oli silloin 56 v. Minusta hän vaikutti jo ikäihmiseltä silloin ja jotenkin säälitti jättää häntä yksin. Kävin usein viikonloppuisin kotona auttamassa töissä.
Sain Kemijärven yhteiskoulusta päästötodistuksen keväällä 1946. Olin sen jälkeen toista vuotta kotona äidin apulaisena. Talvella miesten ollessa tukinajossa minun huolena oli jopa puiden pilkkominen. Sahasin rangoista ensin pölkyt ja pilkoin ne puiksi. Oksaisen pölkyn sai halki kiilan avulla.
Kevään tullen tein itselleni selväksi, että on lähdettävä tienaamaan omaa rahaa. Kävin pyrkimässä töihin ja pääsinkin harjoittelijaksi Kemijärvellä Posti- ja lennätinlaitokseen (nykyisin PTL TELE), Valtion puhelimeen. Vapaapäivinä kävin auttamassa äitiä töissä ja opettelin lypsämäänkin. Useasti aamuisin ehdin lypsää lehmät äidin kanssa ja sitten kiireesti bussilla iltapäivävuoroon.
Kun Helvin mies Artur kuoli helmikuussa v. 49 kävin kesälomalla elokuussa pyytämässä Helviä kotiin. Onneksi hän oli halukas lähtemään. Olihan se äidille iloinen asia, kun Helvi tuli kotiin. Hän saikin töistä "leijonanosan". Työtä oli paljon ja äidillä alkoi ikäkin painaa - hän lähestyi 60 vuotta.
Asuinrakennus valmistui samoihin aikoihin vuonna 1949 ja Helvi pääsikin asumaan uuteen taloon. Sehän olikin virkistävä vaihe elämässä saada asua ihan uusissa huoneissa pitkän "korpivaelluksen" jälkeen. Kävin edelleenkin usein kotona. Osallistuin lomilla suursiivouksiin ja jopa navetan pesuun. Suursiivoukset tehtiin säännöllisesti joulun ja juhannuksen edellä, mutta navetta pestiin kesällä sen jälkeen, kun lehmät laskettiin ulkolaitumille. Navetan pesu oli kova urakka. Kuumaa vettä kului paljon, kun ensin täytyi seinät ja parret liottaa: toinen hankasi luudalla ja toinen heitti vettä. Lehmien saavit pyöritettiin rantaan veteen likoamaan ja sitten pestiin harjalla ja hiekalla puhtaaksi. Tämä koko touhu on nyt taakse jäänyttä historiaa.
Toimikin pyrki yhteiskouluun. Hänet hyväksyttiinkin, mutta isä pisti vastaan sanoen: "Kuka tässä työt tekee, jos Toimikin lähtee." Oli kait huomannut, että Toimista on kasvamassa osaava mies.
Sodan kurimuksesta oli jo jotenkin selvitty ja elämä jatkui normaaliin tapaan.
Äidilläni oli kolme hyvää ystävää, jotka kävivät joskus kylässä kaikki yhtaikaa. Silloin kävi kyllä kova porina. Vieraille katettiin aina erikseen ruoka kamariin. Äiti kävi itsekin usein sunnuntaisin kylässä ja viipyi tavallisesti koko päivän. Sukulaisvierailulla hän viipyi yökunsin. Joskus vierailivat myöskin äidin sukulaiset. Hänellä oli elossa 2 siskoa ja veli. Isäni sukua en nähnyt koskaan.
Äiti sai henkilökohtaisia tuloja myymällä sipulia ja voita. Vuonna 1949 Valio lähetti ohjeet maidon lähettämisestä meijeriin. Sehän helpotti työtä, koska maitoa ei enää tarvinnut kotona käsitellä. Ja alettiin saada maitotilejä.
Toimi alkoi kiinnostua maataloustöistä. Kun saatiin tietää, että osa luonnonniityistä jää veden alle v. 1965 Kemijoen yläjuoksulle rakennettavan ns. säännöstelyaltaan vuoksi, alkoi Toimi raivata uusia heinäsarkoja. Koneistamalla maataloutta helpotettiin työtä. Mm. niittokone ostettiin vuonna 1960.
Lehmät alkoi lypsää paremmin ruokinnan parantuessa timoteiheinän avulla.
Kesäisin meillä oli kova urakka riipiä lehtiä ruokinnan höysteeksi. Ne kuivattiin tallin vintillä ja kasattiin isoon läjään. Kuivat lehdet olivat lehmille herkkua. Niistä ja puidun viljan silpuista tehtiin apetta. Näin lehmät lypsivät paremmin.
Vuonna 1957 koti muuttui kouluksi. Kunta halusi vuokrata ison pirtin luokkahuoneeksi. Kun väki oli vähissä, niin oli ylimääräistä tilaa. Yksi kamareista vuokrattiin opettajalle. Helvin perhe asui yläkerrassa ja hän sai palkallista työtä toimiessaan koulukeittolan kokkina. Koulunpito kesti 2-3 vuotta.
Sähköt saatiin Kemijärven Ylikylään v. 1950. Uuteen taloon tehtiin samantien sähkötyöt alan ammattimiehen taitoihin luottaen.
Päätimme Toimin kanssa ostaa radion. Toimi hankki rahaa kasvattamalla kaneja ja myymällä niitten nahkoja. Minä ansaitsin palkkatyöstäni rahaa, joten annoin oman roponi avuksi.
Miehet olivat talvet tukinajossa tienaamassa. Isäkin jo ikäihmisenä oli aina mukana. Hänen ansiot menivät melkein kaikki velkojen maksuun pankkiin. Hän oli aikoinaan pulavuosina taannut muutamia naapureita, joitten joukossa oli myöskin epärehellisiä. Koska he eivät maksaneet lainojaan pankkiin, niin isäni ikävänä pakkovelvollisuutena oli maksaa ns. takausvelkoja. Niitten aiheuttamien huolien alla hän elikin vuodesta toiseen. Sodan jälkeinen inflaatio helpotti tilannetta. Rahan arvo huononi, kun indeksi nousi jo yli 300. Tilannetta yritettiin parantaa puolittamalla setelit, jolloin velan maksukin helpottui.
Hän ei kuitenkaan saanut nauttia seestyneemmästä elämästä pitkään, sillä hän kuoli 19.2.1957 72-vuotiaana. Hänellä katkesi verisuoni päästä, eikä häntä sairaalassa enää voitu auttaa. Näin jälkeenpäin voi ajatella, että kuolema oli hänelle lempeä korvaten elämän tuomat kärsimykset.
Isäni on haudattu Tapionniemen hautausmaahan n. 4 km päähän kodista. Samaan perhehautaan on haudattu myöskin äitini sekä Väinö ja Einari isän 1. avioliitosta.
Vuosi 1957 oli muutoksen aika omassakin elämässä. Minut vihittiin 29.12.57 Martti Olavi Saarisen kanssa Kemijärven kirkossa. Helvi järjesti meille kotona pienet perhehäät.
Sain virkasiirron 1.3.58 Hämeenlinnaan, josta 1.9.58 sain siirron Lahteen.
Kotona käynnit harvenivat - kahtena peräkkäisenä kesänä kävin kuitenkin kesälomalta kotona. Karikin oli jo toisena kesänä mukana. Hän syntyi 13.3.59 ja ehti istua Lapin mummin polvella 4 kk vanhana.
Saman vuoden marraskuussa 20.11.1959 äitini vuoro oli lähteä ja jättää maallinen vaelluksensa 70-vuotiaana. Hän oli saanut aikaisemmin kaksi halvauskohtausta, ensimmäisen 65-vuotiaana. Niistä hän toipui aika hyvin. Äiti on haudattu isän viereen Tapionniemen hautausmaahan.
Vanhempani kuolivat uskossa turvaten Vapahtajaansa.
Perhettämme on kohdannut monta kuolemantapausta. Olen ehtinyt olla monissa hautajaisissa. Varhaisin muistikuva on ollessani 5-vuotias, silloin Hilma-sisko isän 1. aviosta hukkui 12.11.1934. Hän oli silloin 17-vuotias.
Nuoret olivat lähteneet luistelemaan Tapionniemeen kokkotulille. Palatessaan he luistelivat joen väärää puolta, jossa oli virtapaikkoja. Varoitukset olivat unehtuneet. Kolme tyttöä luisteli samassa ryhmässä, Hilma hieman edellä. Hän putosi ensin sulaan. Hänen päälleen lensi Ali-niminen tyttö, mutta kolmas ehti jarruttaa. Pojat luistelivat perässä ja riensivät apuun. Ali saatiin ylös, mutta Hilma oli jo mennyt jään alle. Hänet saatiin ylös vasta seuraavana aamuna. Punainen baskeri oli vaan jäänyt veden pinnalle. Hänet on haudattu Kemijärven Honkakankaalle.
Seuraavana oli Atso-veljeni, äidin 1. aviosta, hautajaiset juuri talvisodan kynnyksellä. Hän kuoli 28.10.39 22-vuotiaana. (Talvisota alkoi 30.11.39). Atson kohtalona oli sairastua munuaistautiin. Hän lienee saanut kylmää oltuaan metsätöissä. Saadakseen kevyempiä hommia hän pyrki opiskelemaan Tornion kansanopistoon, mutta häneltä jäivät kuitenkin opinnot kesken. Sairastuttuaan hänet vietiin Helsinkiin apua saamaan, mutta sielläkään häntä ei voitu auttaa. Olin silloin 10-vuotias. Atsosta minulle jäi hyvin valoisa muisto. Hänet on haudattu Kemijärven Honkakankaalle (Tapionniemen hautausmaa perustettiin vasta myöhemmin sotien jälkeen).
Pauli-veli kaatui Lapin sodassa Rovaniemen Taipaleenkylässä 13.10.1944. Hän oli silloin melkein 23-vuotias. Suomalaisten joukkue oli joutunut saksalaisten piiritykseen ja siinä kaatui useita poikia. Pauli on kirjoittanut päiväkirjaa rintamalla ollessaan tammi-syyskuun 1944 ajalta. Paulilla oli valoisa ja optimistinen luonne. Hänet on haudattu Kemijärven sankarihautaan.
Vielä ovat jäljellä kahdet hautajaiset. Väinö-veli isän 1. aviosta kuoli 4.6.1953 45-vuotiaana. Hän teki "itsarin". Väinö oli pukenut pyhävaatteet ylleen päätettyään jättää maallisen vaelluksensa. Hänet löydettiin lähimetsästä kodin läheltä. Olisikohan hän saanut syntymälahjakseen huonon geenin vai menivätkö sodassa hermot? Luonteeltaan hän oli hyvin umpimielinen, eikä kertonut asioistaan kenellekään, vaan suhtautui sanoisinko vihamielisesti lähellä oleviin. Eikä me lapset ainakaan uskallettu puhua hänelle mitään. Eihän ihminen jaksa yksin kantaa elämän kuormaa.
Einari-veli isän 1. aviosta kuoli 2.11.1986 79-vuotiaana. Hän eleli yksikseen kotitalossa pitkään. Sairastuttuaan viimeisinä vuosinaan kävivät kotiavustaja ja terveyssisar häntä auttamassa. Hän kuoli sairaalassa. Einari oli huumorintajuinen ja sitkeä. Hän oli hyvä hillaopas. Kävin monena kesänä hänen kanssaan hillassa. Hän osasi metsässä hyvin suunnistaa ja löysi hillasuot.
Einari ja Väinö on haudattu Tapionniemen hautausmaahan.
Vanhempieni kuoltua, varsinkin äitini lähdön jälkeen lomamatkat syntymäkotiini harvenivat. Tuntui kuin se kodin lämpö olisi äitini lähdettyä kadonnut. Oli aivan orpo olo!
Onneksi minulla oli oma perhe - sain toisen lapsenkin. Pirjo, ainokainen kelpo tyttäreni syntyi 14.10.1960. Aikani kului tiiviisti perheen ja työn merkeissä.
Mutta elämä jatkui siellä Lapin kodissa. Helvi ja Veikko muuttivat muutamaksi vuodeksi Pirttikoskelle, koska Veikon työpaikka oli siellä. Heidän ainokainen tyttärensäkin Ritva syntyi siellä ollessa 4.12.1962. Työn loputtua he palasivat takaisin kotiin Kenttälään.
Sillä aikaa Toimi otti talon pidon käsiinsä ja palkkasi kotiavustajan karjan hoitajaksi.
Kun Helvi perheineen palasi kotiin, työt sujuivat entiseen tahtiin. Hän hoiti karjan ja taloustyöt. Veikko kävi palkkatöissä, Einari ja Toimi ulkotöissä ja talvella metsätöissä. Sitten tuli elämänmuutos. Helvi perheineen muutti Keravalle v. 1972, koska Veikko oli saanut sieltä tuttavansa avustuksella työpaikan.
Toimi joutui palkkaamaan jälleen karjanhoitajan, mutta sitä ei kestänyt kauan. Muotiasiaksi tuli maatalouden rakennemuutos: "paketointi". Toimi luopui karjasta ja pani pellot "pakettiin", muistaakseni v. -76. Maanviljelys ja karjanhoito loppuivat siihen.
Toimikin muutti etelään rakennustöihin v. 1977. Silloin rakennettiin paljon ja oli hyvä työnsaanti. Hän asui ensimmäisenä talvena rakentajien parakkiasunnossa, toisena talvena Helvin alivuokralaisena, mutta ajan hengen mukaan oma asunto oli tavoitteena. Ja haave toteutuikin! Ensimmäinen yksiö-muotoinen asunto vaihtui v. 1983 Puolimatkan rakentamaan kaksioon.
Einarin lähdön jälkeen Toimi alkoi tehdä kotitalossa perusteellista remonttia. Hän asui talvet Tikkurilassa ja kesät teki remonttia. Ajan kanssa vuosien kuluessa, hän onkin laittanut talon ensiluokkaiseen kuntoon nykyajan mukavuuksineen. Kyllä sopii ihastella kesäisin, kun käymme siellä lomailemassa!
Nyt elän sellaista sanoisinko varhaisvanhuuttani. Minulla on kaksi lastenlasta Mona ja Katariina. Lapset ovat jo omassa elämässään. Heillä on taas oma elämäntarinansa. Olen kuitenkin iloinen siitä, että heillä menee hyvin ja saan heidän kauttaan voimaa myös omiin eläkepäiviini. Tärkeätä on pitää yhteyttä!
Kesäisin olen käynyt syntymäkotona keräämässä lakkoja ja mustikoita aika hyvällä tuloksella. Matka on sujunut mukavasti sisareni Helvin ja Veikon kanssa autolla. Parhaimmat hillasuot ovat kuitenkin löytyneet Sodankylän yläpuolelta, jonne olen vanhimman sisareni Hellin kanssa monena kesänä suunnistanut.
Sain tyttäreni Pirjon toivomuksesta "kimmokkeen" kirjoittaa nämä muistelmat sukututkimusta varten. Olen yrittänyt piirtää tähän perheeni ja oman elämäni kuviot siinä muodossa ja järjestyksessä kuin tapahtumat ovat jääneet muistikuviini. Olen keskustellut asioista sisarusteni kanssa ja saanut heiltä lisävalaistusta. Monia tapahtumia läpi käydessämme ovat ne ikäänkuin pulpahtaneet sieltä uudelleen esille.
Perheemme elämänkaari on sattunut siinä mielessä historialliseen aikaan, että olemme joutuneet läpi käymään kolme maatamme kohdannutta erillistä sotaa: talvisota, jatkosota ja Lapinsota ja kestämään niitten tuomat koettelemukset ja kärsimykset.
Tämä on samalla läpikatsaus omastakin elämästä siihen saakka, kun lähdin kotiseudultani tänne eteläiseen Suomeen - osa muisteloista on tapahtunut sen jälkeenkin.
Muistan lapsuuttani lämmöllä kaikkine kuvioineen niinkuin se on eletty. Erikoisesti arvostan vanhempiani, heidän ahkeruuttaan, sitkeyttään, yritteliäisyyttään, elämänkatsomustaan ja huolenpitoaan .
Jos vanhempani vielä eläisivät, luulisin heidän olevan tyytyväisiä siitä, että ovat onnistuneet lastensa kasvatuksessa, koska heistäkin on tullut ahkeria ja huolehtivaisia. Elämänmuoto kotipaikalla on täysin muuttunut. Samoin kotitalo on uudistunut ja nykyaikaistunut Toimi-veljen ansiosta. Tuskinpa he sitä enää omakseen uskoisivat!
Copyright © Viola Saarinen 2001