Muokattu 15.05.2001

Kenttäkumpu suvun alkuperä laajassa Halosen suvussa

Kemijärven ensimmäisessä maakirjassa vuodelta 1631 Kemijärven kylästä löytyy Paavo Paavonpoika Halonen niminen talollinen yhdessä 13 talollisen joukossa. Neljä niistä kuului todellisuudessa Rovaniemen Kemihaaran kylään, jonne ne jo seuraavassa maakirjassa merkittiinkin.

Kemin käräjillä 1723 mainitaan, että kemijärveläiset olivat tulleet Savosta. Savolla tarkoitetaan Oulunjokivarren savolaiskyliä, joita aikoinaan sanottiin ”Savoiksi”. Oulunjoen varren Muhos ja Utajärvi saivat savolaiset asukkaansa 1500-luvun puolivälin tienoilla, jolloin sinne tuli mm. Halosia, Hamareita, Pelkosia ja Kärppiä. 1548 eräs Paavo Halonen asui Utajärven Sankijärven kylässä, sen jälkeen häntä ei enää mainita. 1570-luvulla Olli Haloinen asettui Utajärven Niskankylään. Olivatko he sukua toisilleen, se jää selvittämättä. Muhos ja Utajärvi olivat osa silloista Limingan suurpitäjää ja vuodesta 1610 Oulun pitäjää.

Oulunniskan ja (eli?) Kurenpolven asutus tuhottiin kokonaan venäläisten (= karjalaisten) toimesta vuosina 1585-87 niin perusteellisesti, ettei vuoden 1590 veroluettelossa siellä ollut yhtään verotettua taloa. Syyskuun 21 päivänä 1585 vihollinen surmasi 25 henkeä ja poltti kaikki talot, myös Olli Haloisen. Vuonna 1590 venäläiset polttivat kaikki Muhok­sen talot yhtä lukuun ottamatta. Näiden kylien elämä oli tiukkaa 1600-luvulle asti; useita talollisia mainitaan vielä vuoden 1626 manttaaliluettelossa rutiköyhinä, ja jotkut maksoi­vat alennettua hyvin pientä veroa.

Vuonna 1608 Niskan kylän neljä taloa oli saanut asukkaita, heidän joukossaan Paavo Haloinen. On mahdollista että, Paavo oli sukua em. Olli Haloiselle, ehkä poika, ja oli asettunut häneltä autioksi jääneeseen taloon, joka sittemmin oli verohylkynä jo 1635 ja jäi ennen pitkää asumattomaksi häviten lopulta autiotilaluetteloistakin.

Vuoden 1618 väenottoluettelossa mainitaan Kurenpolven kylästä kotoisin oleva Paavo Halonen niminen sotamies.

Vuoden 1624 maantarkastuskirjoissa Paavo Halosen peltopinta-ala oli 2:6 äyrinmaata (hehtaaria) ja vuoden 1626 karjaluettelon mukaan Paavo omisti 1 orin tai ruunan, 1 tam­man, 1 sonnin, 7 lehmää, 8 nuorta nautaa ja 15 lammasta, ollen viidenneksi suurin talo Utajärven 40 talon joukossa, karjamäärässä mitattuna.

Kuningas Kaarle IX kehotti jo v. 1610 Pohjois-Pohjanmaan lohivoutiaan Hans Kopma­nia hankkimaan sinne uudisasukkaita, koska eräillä seuduilla, etenkin Kemijärven rannoilla, oli hyviä maita asuttavaksi. Uudisasukkaille luvattiin kolmen vuoden verovapaus ja ettei kukaan saisi kalastaa heidän valtaamillaan seuduilla.

Vouti kirjoitti 1631 Kemijärven maakirjan marginaaliin: ”Viljelykseen otettujen talojen (vero)vapaudella vuonna 1630 talot ovat saaneet asukkaat, ja ne nauttivat veronalennusta ja vapautta koska ne ovat kaikki olleet pitkän aikaa autioina ja viljelemättöminä, 1634 tulee niiden verovapaus loppumaan”. Yhtä lukuun ottamatta kaikki kemijärveläiset mainitaan sukunimeltä, ja näistä yhdeksästä kahdeksan ovat tulleet Oulun pitäjän Muhokselta ja Utajärveltä. Oliko kuninkaan kirjeellä mitään vaikutusta, vaiko em. vihollisen toimilla, siihen että Paavo (Ollinpoika?) Halonen, yhdessä seitsemän muun Muhoksen ja Utajärven miehen kanssa, muutti lähes 40 peninkulmaa Oulunjärven rannoilta pohjoiseen Kemijärvelle. Syitä saattoi olla useampiakin, kuten kotiseuduilla koetut ainaiset hävitykset ja Kemijärven suomat edut, rehevät niittymaat ja hyvät kalavedet sekä kolmen vuoden verovapaus ja Lappiin muuttaneen uudisasukkaan vapautus sotamiehen kustantamisesta. Entä mikä osuus oli kolmikymmenvuotisella sodalla, joka 1620-luvulla koetteli valtakuntaa veroina ja sotaväenottoina. Vuoteen 1641 mennessä muutti vielä neljä em. seudun miestä Kemijärvelle.

Aiemmissa maakirjoissa ei ole mitään mainintaa kyseisistä taloista eikä niitä löydy alempienkaan pitäjien kohdalta. Virrankoski esittää seuraavan tulkinnan. ”Kemijärvellä oli ollut joskus aikaisemmin uudistiloja, jotka olivat autioituneet, ennen kuin niitä oli ehditty panna verolle”. Olisiko isä Paavo (Ollinpoika?) vai poika Paavo Paavonpoika Halonen asunut ennen em. aikaa Kemijärvellä, vaiko molemmat. Virrankoski pitää ilmeisenä, että siellä oli muutamia uudisasukkaita jo 1610-20 luvuilla.

Kemijärven kaikki talot oli 1631 maakirjan mukaan asutettu edellisenä vuonna, siis 1630. Kaikkien talojen mainitaan nauttivan verovapautta vuoteen 1634, mutta useimmat saivat sitä myöhemmin lisää, koska mainitun vuoden maakirjassa on vain Paavo Paavonpoika Halosen talo. Vuoden 1641 maakirjassa on Niskan kylästä tulleina Paavo Paavonpoika Halosen veljet Olli Paavonpoika ja Pieti Paavonpoika, jotka perustivat omat tilat, eli Olli Ollilan ja Pieti Pietilän. Saman vuoden kymmenysluettelo mainitsee Kemijärven kylässä kuusi taloa, joissa asui yhteensä 14 aikuista, ja joista Halosen sukuun kuului 8.

Paavo Paavonpojan lapsenlapsi, Matti Laurinpoika Halonen, omisti puolen manttaalin suuruisen perintötilan (sama, jonka Paavo Halonen oli aikoinaan ottanut viljelykseen), jolla asui 1700-luvun vaihteessa hänen neljä poikaansa, Matti, Olli, Paavo ja Pieti Halonen. Poikien vanhin veli Lauri Matinpoika oli kuollut jo n. 1697. Paavo Matinpoika Halonen joutui alle kaksikymppisenä sotapalvelukseen, kun heidän vuoronsa oli asettaa ruodusta sotilas Pohjanmaan rykmenttiin. Kymmenen taloa muodosti ruodun, jonka tehtävänä oli varustaa yksi mies. Tuohon aikaan armeijan rulliin joutuminen tiesi melkein aina elinkautista palvelusta, jollei sitten sattunut kuolemaan taistelukentällä tai välttämään sotarutot, joihin kuoltiin useammin kuin vihollisen surmaamina. 1600-luvulla olikin yleistä palkata sijainen puolestaan sotilaaksi. Tosin ei 1690-luvun lopulla kotonakaan helppoa ollut, sillä Pohjois-Pohjanmaalla kato kävi kolmena peräkkäisenä vuotena 1695-97, ja kolmannes väestöstä meni manan majoille. Ihmiset saivat kituuttaa petulla ja olkijauhoilla aina vuoden 1698 syksyyn saakka, jolloin saatiin todella hyvä sato.

Muutaman vuoden kuluttua Paavo kaikkien yllätykseksi ilmestyi Riian varuskunnasta, palkattuaan itselleen sijaisen, terveenä ja maailmaa nähneenä. Oliko sijainen sotamies Olli Karppinen, joka toimi renkinä Halosessa 1700-1701?

Vuoden 1698 käräjillä kotiin palannut Paavo Matinpoika vaati sukulaisiaan maksamaan sotilaspestin, kaksisataa kuparitalaria, mutta näillä ei ollut rahaa millä maksaa, sillä 1690-luvun viimeiset vuodet olivat nälkävuosia. Alunperin oli sovittu, että Paavo Matinpoika omistaisi talosta pestirahaa vastaavan osuuden, mutta hänen poissaollessaan talo olikin jaettu. Tämä oli Kemijärven ensimmäinen virallisesti jaettu talo. Ilmeisesti ½ Matille ja Pietille yhteisesti. Sukulaiset tuomittiin maksamaan summa. Seuraavana vuonna Paavo Matinpoika esitti käräjillä, että hän, vanhimpana veljenä ja talon puolesta sotilaana palvelleena saisi olla nuoremman veljensä kanssa isänsä talon omistaja, ja että talo olisi sen jälkeen jaettava. Oikeus ei kuitenkaan ryhtynyt jakotoimiin, koska isä oli ehkä yhä elossa (ei mainita kuitenkaan enää vuoden 1689 jälkeen SAY:ssä, jolloin mainitaan leskenä), eikä ”oikeus voinut tietää, kumpaan poikaansa hän oli tyytyväinen”. Isä oli ehkä hyvin sairas ja heikko, vaiko jo kuollut, kuitenkin talo oli vuonna 1704 Olli-veljen hallussa. Paavo vaati tuolloin taloon kolmatta kiinnitystä sotilaspestisaatavansa vuoksi, mutta sitä ei annettu, koska velasta oli puolet maksettu ja talosta oli tekemättä laillinen arviointi. Jako ei sittemmin ollut tarpeenkaan, kun Ollin kuoltua vuonna 1709 Paavosta tuli talon isäntä.

Matti ja Pieti raivasivat yhdessä Matti Halosen nimisen 1/4 manttaalin perintötilan, joka oli oikeastaan halottu vanhasta Halosen kantatilasta. Ehkä veljekset olivat viljelleet taloaan kahtena osana, vaikkei sitä vahvistettu virallisesti. Sehän oli kerran jo jaettu 1690-luvulla, eikä sitä enää lain mukaan voitu jakaa.

Pieti Halonen raivasi itselleen Kelloniemi nimisen tilan ja veljekset sopivat vuonna 1714, että Halosen talosta annetaan siihen niittyjä. Pieti Halonen eli Pieti Kelloniemi anoi vuonna 1717 Kelloniemeä uudistilakseen ja seuraavana vuonna hän muuttikin sinne asumaan. Katselmus pidettiin vasta isonvihan päätyttyä eli vuonna 1722.

Kemijärveläinen talo menetti perintöluonteensa yleensä vain silloin, kun se autioi­tui. Paavo Matinpoika Halosen tila oli poikkeus. Lauri Halonen valitti vuoden 1734 käräjillä, setänsä Paavo Matinpoika Halosen hankkitua taloon suuret velat sekä yksityisille, että kruunulle ja että tila oli joutunut kruununtilaksi. Tämä oli tapahtunut isonvihan aikana, joten kruunurästeihin saattoi olla muitakin syitä kuin Paavon kitsaus maksaa velkojaan, kuten käräjillä todettiin. Ilmenihän, että Paavolla oli tiettävästi varoja, joilla hän voisi niin halutessaan ostaa talonsa perinnöksi.

Paavo Matinpoika Halonen oli epäilemättä hallitseva persoona; kun hän vuoden 1745 pääsiäisenä oli esiintynyt humalassa, kuudennusmies Matti Halonen ilmoitti käräjillä, että ainoastaan hänen asemansa kuudennusmiehenä oli velvoittanut hänet antamaan Paavon humalatilan ilmi.

Paavon kuoltua vuonna 1764 ilmenikin, että hän oli ollut todella rikas. Hänellä oli puhdasta rahaa 2240 kuparitalaria, ja irtaimen omaisuuden arvo oli lähes kahdeksantuhatta kuparitalaria. 16.1.1765 perikunta osti heti kruunulta talon perinnöksi, 26 hopeatalarilla (n. 78 kuparitalaria). Paavo Matinpoika Halonen olisi voinut ostaa käteisvaroillaan vaikka kaikki Kemijärven tilat, jos ne olisivat olleet myynnissä.

Paavon jälkeläinen 4. polvessa, Simo Heikki Halonen, tuli kotivävyksi Kemijärven Ylikylän Kenttäkumpu - nimiseen taloon n. 1870, jonka asukkaat polveutuvat Rovaniemeläisestä Heikki Heikinpoika Wijristä (Wijripää) ja hänen vaimostaan Kaarina Heikintytär Witikasta. Heidän poikansa Juho Weijri ja Birgitta Paavontytär Luiro muuttivat Rovaniemen Kemihaarasta 24.9.1777 Kemijärven Ylikylän Paunan taloon. Heidän poikansa Juho Juhonpoika Pauna siirtyi Kenttäkumpu nimiselle tilalle 1831-42. Tilan oli raivannut Pekka Juhonpoika Kenttäkumpu, joka ei tiettävästi ollut sukua tässä mainituille henkilöille, ja perustamisvuosi on 1825. Tähän aikaan sukunimi kulki talon mukaan ja täten Juho Pauna oli tästä lähtien Juho Kenttäkumpu. Juhon pojantytär Susanna Kustaava Ollintytär Kenttäkumpu avioitui "aikanaan" edellä mainitun Simo Heikki Halosen kanssa.

Kansantarinoiden Paavo Halonen

Ensimmäisten suomalaisten tulosta Kemijärvelle, Halosenniemelle, kerrotaan tarinoita ao. pitäjässä sekä Kuolajärvellä, joskin eri paikoissa hieman eri tavalla.

Seuraavaa ovat Olli Kujala, Paavo Halosen jälkeläinen kuudennessa polvessa, sekä Lassi Halonen myös Paavon jälkeläisiä, Kemijärven Halosenrannasta, kertoneet vuosisadan vaihteessa. Lisäksi joitain tietoja Olli Aholalta, joka niin ikään oli Halosenrannasta.

Paavo Halonen oli kotoisin Muhoksen Halolasta, ja eli Ruotsinvallan aikana ollen sota­herra, jolla oli 200 miestä mukanaan, kuten kahdella muullakin päällikköllä Kaupilla ja Vilmillä. Nämä olivat kotoisin Kemistä.

Venäläiset (Karjalaiset) olivat käyneet Kemissä ja Tervolan kirkolla ryöstöretkillä.

Paavo, Vilmi ja Kauppi lähtivät kostoretkelle, Ruotsista saamansa tuen turvin. He meni­vät maitten poikki Kuolanlinnaan asti. Syntyneessä taistelussa Kuolanlinnan päällikkö huomasi jäävänsä tappiolle ja ehdotti rauhaa. Kun hyökkääjät suostuivat ehdotukseen pyysi linnan päällikkö heidät linnaan juomaan rauhan merkiksi. Kauppi ja Vilmi suostuivat ja menivät miehineen linnaan, mutta Paavo aavisti ehdotukseen sisältyvän jonkin juonen ja kieltäytyi menemästä.

Linnan ”passari” tuli portille viinakattilan kanssa ja tarjosi Paavolle viinaa maistaen itse ensin, ettei siinä ollut myrkkyä. Paavo sieppasi kattilan ja sanoi: ”Kyllä minä myrkyt tiiän”. Hän otti väkensä ja lähti kohti Näsään, sillä tiesi Kaupille ja Vilmille huonosti käyneen.

Paavo ryösti ja poltti poroksi Näsän ”valastin”. Hän kävi vielä Kannanlahdessa polttaen sen ja ryösti hopiat ja vasket ja kantoivat ne metsään. (Lassi Halosen mukaan retki Kantalahteen tapahtui ennen Kuolanlinnan tapahtumia.)

Sieltä mentiin maan poikki Nuortijärvelle, jossa tehtiin veneet. Lassi Halonen kertoo: ”Halonen lähti veneellä kulkemaan Kuolajokea ylöspäin; nousi, nousi niin kauan kunnes joet hienonivat. Kun ei enää kauemmas päässyt, heitti veneensä siihen; nousi tunturille ja tuli Tuhkataipaleelle. Kulki, kulki vielä, niin tuli taas hienoille joille. Nyt hyvä laskea! Mutta mistäs venettä? - Teki lautoja ja niistä, veneen. Entäs nauloja? -- Ei muuta kuin juurilla veti koreet kiinni ja putoa reiät puunauloilla. Lähti sitten laskemaan, olisiko Sallan puolisia joet laskenut, niin tuli suuremman joen latvalle; laski vielä jokea alas, niin tuli Mursukanperälle (Kemijärvessä?).” Kemijärvellä noustiin maihin eräässä niemessä, jossa matkalaiset lepäsivät ja yöpyivät. Niemi oli silloin metsänä ja siellä oli laakakivi, jolle Paavo teki vuoteensa miesten käydessä maata hänen ympärilleen. Paavo näki siinä nukkuessaan unen, jossa sanottiin: ”Jos heität virkas pois ja saatat väkes paikoilleen (siis Ouluun), niin tähän tulee pian kirkkokunta.”  Paavo heräsi aamulla ja tuumasi, kuten sananlaskussa että tämä uni pitää kattoa perään. Paavo otti miehiä mukaansa ja lähti soutelemaan ympäri saaria, ja näki ”määrättömän luhaston joihin tuhansia häkkiä heiniä, ja tunsi että tämä on määrätön paikka.”

Lassi jatkaa: ”No, siinä heti isot luhdat vastaan: niissä hyvät niittymaat! Mutta missä asuntopaikkaa? - Oli kuin olikin tässä Halosenniemellä soma paikka, siihen nousi maalle ja viritti kiven viereen valkian. Kuusikko siinä, sen hakkasi halmeeksi. Kävi metsään, kaasi kattilan suurelle laakakivelle ja lähti sitten jokia alas Muhokselle.”

Seuraavaksi Paavo joukkoineen laski Kemijokea alas aina Oulujoelle asti. Kemissä pysähdyttiin ja muisteltiin retkeä, ”kyllä ne venäläiset tapoit ne Kemin isännät, ei ne tulleet väkinensä:


Viina vietteli Vilimin
kalja Kauppi Jonkahaisen.
Kuolan linnahan kovahan.

Oulussa Paavo vapautti väkensä ja erosi virastaan sekä ilmoitti kuvernöörille lähtevänsä Kemijärvelle talon tekoon.

Kotiin saavuttuaan Paavo ei löytänyt vaimoaan. Hänelle kerrottiin venäläisen (karjalaisen) Kurikaisen vieneen hänen emäntänsä. Kurikainen oli venäläisten (karjalaisten) päällikkö ja Paavon päävastustaja. Paavo lähti perään kuullessaan mihin vaimon ryöstäjä oli mennyt. Aurinkoiselta aholta hän oli heidät löytänyt, jossa vaimo etsi täitä Kurikaisen päästä. Paavon nähdessään emäntä painoi venäläisen pään helmaansa. Paavo ”pistälti pajonetillaan ja viskas olkansa yli kuin koiran raavon” , ei siinä kuulema paljon mies painanut. Vaimon sanoessa, että voi Halonen, se on raiskannu jo hänet, Paavo tokaisi siihen: ” Jaa, kyllä sit’ on monta raiskattu, hyvä ett’ olet henkesi pitänyt.”

Tämän vaimon ryöstön tietää Olli Ahola tapahtuneen jo ennen Paavon Kuolanretkeä, ja että Paavo ja hänen vaimonsa olisivat juonineet Kurikaisen saunaan ja polttaneet hänet sinne.

Paavo vaimonsa ja, lapseton kun oli, kahden veljenpoikansa kanssa matkasi Ouluun ja otti sieltä maanmittarit mukaansa ja he sauvoivat ylös Kemijärvelle. Matkalla saavuttiin eräälle järvelle maanmittari tokaisi ” Juu, järvi tuli”, siitä järvi sai nimekseen Juujärvi.

Vihdoin saavuttiin suurelle selälle, jossa maanmittarit sanoivat: ” Mihinkä sinä Halonen meitä kuljetat, kun täällä ei ole muuta kuin vaaroja ja vuoria?” Paavo vastasi heille, että tulee vielä luhtaakin. Niin he tulivat perille ja Paavo löysi kattilan samasta paikasta, johon oli sen kaatanut. ”Teki sitten talon, jossa asuivat ja sikesivät.”

Aholan mukaan Paavo olisi veljensä ja kahden pariskunnan kanssa ”värkkineen ja lapsineen” tullut Kemijärvelle. Veli oli jo matkalla tuskastunut koskiseen matkaan ja sanonut: ”Paavo, Paavo, kun sinä houkuttelit hänet tänne metsän syvämeen, petoja vain.” Paavo oli vastannut, että elä hätäile, siellä on paikka. Ja olihan siellä, talon he siihen tekivät ja yhdessä asuivat.

Paikkaa, jossa kattila oli kumossa sanotaan vieläkin Kattilavaaraksi ja niemi, jossa he asuivat on Halosenniemi. Ensimmäinen talo on Ahola eli Huhtala ja sen pihalla vielä näytetään kiveä, jolla ”ensimmäinen valkia” Kemijärvellä viritettiin. Tästä talosta hajosi suku sitten Pietilään (Halosen rannalla lahden perässä), Könöselle ja Kankahalle.

Vaimo sai pojan, Kurikaisen, Olli nimeltään, tätä Paavo piti poikanaan ja antoi hänelle vastapäiseltä rannalta niemen, ”ei oman perikuntansa keskuudesta.” Tila sai nimen Ollilla. Halosen suku oli äkäistä, ja viljelijöitä. Kurikaiset hyviä soittajia ja kauppiaita.

Paavo valloitti luhat ja saaret”, jotka sittemmin jaettiin perillisille, Tervola, Vaarala, Yli-Halonen ja Ali-Halonen sekä Ollila Kurikaiselle.

Neljänteenpolveen asti oli Kilkkalassa säilynyt Paavon sotavaatteet. Ne olivat ”harmaat ja sarkaa ja niin vahva että”, ja käytetty vihkitakkina, vaan sitten jaettu perillisten kesken. Tarinan mukaan se oli ryöstetty Venäjältä. Niin iso Paavo oli ollut, että ”neljättäkyynärän miehet, kun on sotakapan päälleen panneet, niin maata on viistänyt, takki alas asti ja kappa sen päällä polvehen asti”. Paavolla oli myös korkea hattu, ”niinkuin nytkin ruukaavat silkistä”. Kauppikin oli kuulema niin suuri mies, että sääriluukin oli seitsemättä korttelia (kyynärä = lähes 60 cm = 2 jalkaa = 4 korttelia), sen venäläiset olivat naulanneet Kuolanlinnan portin päälle.

Halosen Paavon aikana muistellaan Kemijärvellä piispankin käyneen. Paraikaa kun hän pirtissä saarnasi, katsahti Halonen ulos ikkunasta ja huusi: ”Pojat, pojat, lähtekää hoposia halmehesta ajamaan!” Pappi siitä, kun sekausi puheissaan, sanoi Haloselle nuhdellen: ”No, no, vanha mies, kuunnelkaapa nyt tännekin". Halonen vastasi: ”Kuulemma senni”!

Liisa Kerkelä Halosenrannasta, kertoo Kemijärven ensimmäisten asukkaiden saapuneen Kemistä. Ensin saapui Halonen, hän asettui Halosenrantaan. Seuraava asukas teki talonsa järven toiselle puolelle, hänen nimensä oli Olli ja talosta tuli Ollila. Kolmas talo oli Kärp­pälä, joka oli Ollilan naapurissa. Nyt nähdessään kaksi taloa toisella rannalla Halosen Akka kiukustui ” Onpas naapureita, ei ole enää mihin tapuolensa pyllistäis!”.

Kemijärven Oinaalla on kerrottu Paavon lähteneen ylimaahan vilja- ja metsästysmaita katselemaan Kuolajärvelle. Saijan tienoilla hän oli tehnyt veneen ja lähtenyt Kemijokea alas laskemaan. Kemijärvelle tullessaan nykyisen Halosen niemen kohdalla huomannut saaristossa hyviä niittymaita ja kalavedet. Siihen oli Paavo talon tehnyt ja kotipuolesta tuonut kanssa asukkaan, se oli asunut Kärppälässä. Tämän tarinan mukaan Paavolta olisi vaimo viety vasta Kemijärveltä.

Vuostimossa tiedettiin Paavon käyneen Kemijärvellä kalanpyynnissä ja heittänyt laukkunsa jonkun puun ”persieen” ja sanonut: ”Tuohon teen taloni.”

Sodankylän Pelkosenniemeltä on tarina, jonka mukaan Oulusta lähti Kauppila, Pelkonen ja Halonen ryöstöretkelle Venäjälle käyden aina Kuolanlinnassa asti. Paluumatka tehtiin Tulemanjokea ylös Nuorttijärveen ja Nuottijokea Sotajoen suuhun, Sotajokea sen latvaan. Sitten Sotataipaleen yli Vouttujoen latvaan ja Vouttua alas Kemijokeen, siitä Pelkosen niemeen. Pelkonen jäi ilmeisesti siihen rakentaen talon Kairalaan, tästä sai Pelkosenniemi nimensä. Halonen jatkoi eteenpäin ja tuli erääseen niemeen, jossa yöpyi kuusen tyvessä. Aamulla herättyään katseli ympärilleen ja huomasi paikan hyväksi. Halonen teki siihen talon. Siitä Halosenniemi. Kauppila jatkoi matkaa Kemin Kauppilan kohtaan ja teki siihen talon, siitä Kauppilan nimi.

Kansantarinat Paavo Halosesta totta vai tarua

Luettuani tarinoita Paavo Halosesta heräsi mielessäni muutamia kysymyksiä. Se onko Paavo Halonen historiallinen henkilö ja mistä hän oli lähtöisin olin jo selvittänyt tutkiessani Kenttäkummun suvun alkujuuria, mutta onko tarinoiden sotaretkiä koskaan edes tehtykään?

Raili Rytkönen esittää Kemijärven historia I:ssä, että Paavo olisi ottanut osaa Täyssinän rauhan jälkeen vuonna 1611 ruotsalaisen everstin Anders Stuartin johtamaan retkeen. Tämä retki suuntautui Kajaanin linnan kautta Vienaan, eikä Kuolaan ja Kantalahteen, kuten tarinoissa.

Sen sijaan kyseinen sotaretki saattaisi tarkoittaa kahta Pekka Vesaisen johtamaa retkeä, joista Kirkinen kertoo. ”Ala-Kiimingistä kotoisin oleva Pekka Vesainen kokosi pienen vajaan sata miestä käsittävän joukon heti jäiden lähdettyä 1589 lähti hävitysretkelle Vienaan. Kirkinen pitää tätä Vesaisen omana yksityisenä retkenä. ”Vesainen nousi miehineen veneillä Iijokea ylös, veti veneet Maaselän yli ja jatkoi Kuusamosta Pääjärvelle ja edelleen Koutajokea Vienan rannikolle. Pietarin paaston alkamispäivän aattona eli kesäkuun alussa partio yllätti Kantalahden pikkukaupungin sekä sen ympäristön asukkaat, jotka olivat kokoontuneet viettämään hartaasti paaston alkua. Pohjalaiset hyökkäsivät yöllä väen nukkuessa, valtasivat kaupungin ja polttivat sen kirkkoineen ja luostareineen. Solovetskin vanhimman kronikan mukaan viholliset surmasivat koko volostin väen, noin 450 henkeä, hukuttivat munkit jokeen sekä ryöstivät ja polttivat luostarin kirkkoineen ja karjoineen sekä veivät mukanaan runsaasti ryöstösaalista. Paluumatkalla Vesaisen partio hävitti Koudan, Kieretin ja Kemin volosteja ja palasi Vienan Kemijokea ylös sekä Kuusamo-järven kautta takaisin Iijoelle.”

Ryöstö saaliin Venäjän kronikat laskevat puoleksi miljoonaksi hopearuplaksi.

Vienan karjalaiset kiirehtivät kostamaan välittömästi Vesaisen vielä ryöstäessa Kantalahtea. Ruotsalaiset tekivät saman vuoden syksyllä toisenkin retken Vienaan. Tällä kertaa ei menty jo kerran hävitettyyn Vienaan vaan suoraan Koudasta lahden poikki Umbaan.

Vesainen teki toisen retkensä myöskin ko. vuonna. Koska kansanperinne puhuu tästä Vesaisen retkenä ja koska se muistuttaa Kantalahteen tehtyä retkeä, pitää Kirkinen tätäkin retkeä Vesaisen tekemänä. Se suuntautui Petsamoon ja Kuolaan.

Kirkinen jatkaa: ”Vesaisen johtama sissijoukko näyttää kulkeneen Iijoelta Kemijoen latvojen kautta Paatsjoelle, sillä jo v. 1590 muistiinpano kertoo sen surmanneen joukon lappalaisia sillä suunnalla: 8 miestä ja 9 naista tuntemattomassa paikassa, jonka nimi oli ”Nordfieldt”ja joka kuului Vardöhusin tanskalaisvoudin alueeseen. Sissit ottivat saaliikseen surmattujen omaisuuden. Edelleen partio tappoi 10 lappalaisnaista lapsineen Bommenin vuonolla sekä 7 miestä ja 3 naista Paasvikissa. Sieltä sissit hyökkäsivät Petsamoon ja tuhosivat rikkaan luostarin täydellisesti jouluna 1589.

Trifon Petsamolaisen elämäkerta kuvaa luostarin hävitystä dramaattisesti värittäen: Vihollinen näki luostarin puumuurien sisäpuolella sotilaita ja kätkeytyi väijyksiin. Jouluaamuna liturgian aikaan sissit tekivät yllätyshyökkäyksen pääkirkkoon ja surmasivat kaikki siellä olleet julmalla tavalla. Elämäkerran mukaan ”nuo julmat pedot” katkaisivat toisia kahtia tai leikkasivat uhreilta kädet ja jalat tai halkaisivat heidät pitkin kehoa. Igumeeni Guri ja liturgiassa avustanut diakoni poltettiin. Sissit häpäisivät kirkon, ryöstivät koko luostarin rahat ja omaisuuden sekä polttivat rakennukset perustuksiaan myöten. Norjalaisen muistiinpanon mukaan sissit surmasivat Petsamossa igumeenin lisäksi kolme pappismunkkia ja 38 munkkia sekä 51 palvelusväkeen kuuluvaa maallikkoa eli 92 henkeä ja lukumäärä vastaa melko hyvin vain hiukan suuremmaksi ilmoitettuja lukuja Trifonin elämäkerrassa (56 munkkia ja 65 palvelijaa). Luostarista säilyi vain sauna, joka oli vähän syrjässä ja kaksi pikku aittaa, jotka olivat saaressa.

Petsamosta sissit yrittivät vielä yllätyshyökkäystä Kuolan kaupunkia vastaan. Kolmantena joulupäivänä he polttivat kaupungin puutalot, myös majatalon ja kapakan, kuten talonpo­jat valittivat tsaarille, sekä ranta-aitat ja kalastajien purret. Mutta rynnäkkö linnaa vastaan epäonnistui, sillä puolustajat olivat ostaneet tanskalaisilta kahdeksan tykkiä ja muutamia pyssyjä, joilla hyökkääjiä ammuttiin. Lopuksi tehtiin vastaisku, jolloin saatiin vangiksi mm. Kauppi-niminen suomalaispäällikkö. Kronikan mukaan puolustajat surmasivat 60 miestä ja ottivat 30 vangiksi. Loput pakenivat ja palasivat saaliineen kotiin Tulomajokea myöten. Seuraavana vuonna tsaari Feodor kiitti Kuolan asukkaita urheasta taistelusta sekä siitä, että he lähettivät Moskovaan vangiksi ottamansa vihollispäällikön.”

Kansanperinteen mukaan paluumatkalla Ahma niminen vanki - ehkä karjalaisten päällikkö - ampui Vesaisen Torniossa.

On vielä kolmaskin retki, joka sopisi Paavo Halosen kansantarinoihin. Se tehtiin kesällä 1591 ja sitä johti Hannu Laurinpoika. Hänellä oli mukanaan 1200 miestä, jotka lähtivät heinäkuussa Kemijokea ja Tulomajokea pitkin Kuolaan. Elokuun 13. päivänä saavuttiin Kuolan edustalle ja kolme päivää turhaan yritettyään rynnäköllä vallata linnaa he saivat poltetuksi vain kaksi puutornia linnoituksesta. Heidät lyötiin joka kerta takaisin verissä päin. Puolustajia kaatui 25 ja hyökkääjiä 215. Hannu Laurinpoika perääntyi Norjan kautta ja menehtyi vammoihinsa. Muu joukko palasi Pohjanmaalle Kemijokea pitkin, levättyään kaksi päivää Kemissä.

Erään Limingan Temmeksen kylästä kotoisin olevan Jaakko Jaakonpojan, joka asiakirjoissa mainitaan nimellä ”Talvi-Kauppi”, Virkkunen kertoo, saaneen 22 tammikuuta 1591 aseita ja ammuksia talonpojille jaettaviksi. Virkkunen otaksuu Kaupin olleen mukana juuri vuoden 1591 retkellä. Hänet mainitaan vuonna 1593 Kaarle-herttua kirjeessä, jossa hänet vapautetaan kolmannesta osasta suorittamistaan veroistaan, ”uskollisen palveluksensa vuoksi” (Talwj Kaup frijhet på 1/3 deeli af hemanes Rente”. Vuonna 1602 maini­taan, että venäläiset ovat hänet ampuneet. Onko kokoajan kyseessä sama Kauppi, ei liene saada selville.

Toisesta Halosen kumppanista, tai ainakin eräästä saman nimisestä, Virkkunen tietää, että vuoden 1595 tilien mukaan entinen vouti Niilo Olavinpoika oli tuonut 12 ampuma-asetta Tukholmasta ja jakanut ne talonpojille. Luettelossa mainitaan aseensa menettä­neitä, ja Kuolassa käyneiden joukossa esiintyy eräs Henrik Vilmi Muhoksen Laitasaaren kylästä.

Sivun alkuun


Copyright © Juha Sinivaara 2001