Muokattu 12.11.2008

Evakko ja Hillankukka

Kirjoittanut Viola Saarinen

Mieleeni palautuu eräs 50 vuoden takainen tapahtuma ja tuskinpa se koskaan unohduksen helmoihin jääkään. Nimittäin syksyllä v.1944, kun solmittiin aselepo Suomen ja silloisen Neuvostoliiton välillä, rauhanehtoihin sisältyi vaatimus saksalaisten karkottamisesta Suomesta. He eivät lähteneet vapaaehtoisesti, joten syttyi Lapin sota. Olin tuolloin 14-vuotias.

Kotini sijaitsi sotatoimialueella 20 km:n päässä Kemijärven kirkonkylästä. Oli elonkorjuun aika, kun tuli määräys, että on lähdettävä evakkotaipaleelle jo toisen kerran. Olimme aikaisemmin olleet evakossa talvisodan syttyessä.

Nyt karja piti kuljettaa lähimmälle rautatieasemalle Kemijärvelle. Jouduimme odottamaan junaa useita päiviä ilmahälytysten säestäessä tunnelmia. Olimme sisareni kanssa majoittuneet aseman lähellä olevaan Heikkilän taloon. Vihdoin saimme luvan lastata karjan junaan. Onnettomuudeksemme vaunu täyttyi kuitenkin niin pian, että karjastamme jäi 2 lehmää ulkopuolelle. Järjestysmies sanoi: "Tämä on viimeinen juna, joka lähtee Kemijärveltä ennen sotatoimia. Nyt on lähdettävä kävellen taluttamaan karjaa Rovaniemeä kohti. Voi olla, että jo Hanhikosken aseman risteyksessä toinen järjestysmies ilmoittaa aseman, missä pääsette junaan".

Vanhempi sisareni lähti karjan mukana junaan ja minun tehtäväkseni jäi kuljettaa kyydistä jääneet kaksi lehmää etelää kohti, kunnes osoitettaisiin asema, missä pääsisin junaan.

Mietimme sisareni kanssa, mistä saataisiin lehmille heiniä junaan. Sattumalta näin heinäpaalun kaukana kahden junan välissä ja juoksimme hakemaan sen. Viereisestä junasta lennätettiin neliskanttinen laatikko heinäpaalun päälle. Katsoimme ylös ja huomasimme, että se olikin aseveljien eli saksalaisten juna. Sotilaspukuinen mies sanoi: "gut marmelade". Kiitimme "danke schön" ja jatkoimme kiireellä matkaa, ettei vaan kukaan vie jo "omimaamme" heinäpaalua. Myöhemmin totesimme, että marmeladi olikin todella hyvää. Etsimme vielä jostakin lankkuja pannaksemme ne avonaisen karjavaunun päälle poikittain. Lankkujen päälle nostimme heinäpaalun.

Sillä välin oli myös äitini ja minua nuorempi veljeni tulleet asemalle pyrkimään junaan. Siinä oli naapurin emäntäkin, jolla oli kuitenkin sama kohtalo kuin minulla. Hän rohkaisi: "Kyllä me pärjätään, onhan meillä hevonen ja evästä, kuljetaan yhdessä". Äitini sanoi, että voin nousta junaan jos haluan - ei ole pakko lähteä. Hän oli itse huonokuntoinen ja tunsin velvollisuudekseni lähteä. Muuta mahdollisuutta ei mielestäni ollut. Isäni oli jäänyt vielä kotiin ja luvannut tulla hevosella perästä päin. Asemalla en häntä nähnyt.

Hyvästelin kotiväkeni ja itku siinä tuli väkisten. Oloni oli erittäin ankea, olinhan pukeutunut junamatkaa varten: hattu päässä, ulsteri päällä, silkkisukat ja kävelykengät jalassa. Ei ollut omaa evästä, ei astiaa, mihin lypsää. Onneksi löysin Heikkilän vintistä lasipurkin ja repun.

Ja niin sitä lähdettiin matkaan toivossa päästä mahdollisimman pian junaan. Määränpäänä oli Pännäisten asema jossakin Pohjanmaalla. Rovaniemellekin oli matkaa n. 100 km. Minulla oli kaksi lehmää, joiden nimet olivat Evakko ja Hillankukka. Evakko-lehmän vanhempani olivat saaneet korvaukseksi ensimmäisen evakkomatkan aikana kadonneesta lehmästä. Se oli huonotapainen; lypsettäessä se saattoi potkaista ja maito lentää maahan. Sitä sanottiinkin "potkuriksi". Sisareni hoiti kotona karjan, joten olin tottumaton lypsämään. Minua ihan pelotti. kun ajattelin sitä tapahtumaa. Oli vaikea taluttaa kahta lehmää. Hillankukka oli nuori, nopeakulkuinen ja itsepäinen. Se mennä viipotti lujaa, kun taas Evakko-lehmä oli vanha ja hidas. Minä siinä välissä olin hätää kärsimässä. Karjaa kulki tien täydeltä. Jo alkumatkalla Hillankukka ryöstäytyi minulta irti - kaaduin ja loukkasin polveni. Verta vuoti, sukkaan tuli reikä ja lehmä meni menojaan. Löysin sen vasta kahden viikon kuluttua n. 3 km:n päässä evakkokodistani Lillbyssä Pohjanmaalla. Miten se oli onnistunut sinne pääsemään, selviää tässä myöhemmin.

Minulla oli jäljellä enää Evakko-lehmä ja tulinhan minä sen kanssa sinuksi pitkän matkan aikana. Ensimmäinen yöpymispaikka oli n. 20 km:n päässä Ketolassa. Tien vieressä oli talo, josta oli lähdetty sotaa pakoon. Sinne laitettiin takkatulet ja lämmiteltiin. Kemijärveltä kuului ilmahälytys. Ikkunoissa ei ollut pimennysverhoja. Serkkuni Elmerin Hilda otti komennon: "Sammuttakaa tuli, muuten tulee pommi niskaan". Hevosmiehiä tuli kylmissään yhtä mittaa tupaan ja he lisäsivät puita takkaan. Serkkuni oli kuitenkin tomera täti ja hän heitti sangollisen vettä takkaan. Tuli sammui ja väki nukkui, tai oli nukkuvinaan.

Aamulla varhain lähdettiin liikkeelle ja taivallettiin, kunnes illansuussa taas löytyi sopiva yöpaikka. Eräs saksalainen kävi ostamassa minulta maitoa ja sitoi polveni, kun se oli pahannäköinen. Oltiinhan sitä vielä siinä vaiheessa ystäviä. Toinen saksalainen ehdotti ystävällisesti tuttavalleni Irjalle, että heidän parakissaan olisi leveä vuode, joka jäisi vapaaksi hänen ollessaan vartiossa. Siinä voisi nukkua häiriöttä. Irja pyysi minua kaveriksi, kun ei yksin uskaltanut mennä. Kyllä olikin ihana nukkua kunnon vuoteessa pitkästä aikaa. Tavanomainen vuode olisi ollut puulattia. Aamuyöstä vartija kotiutui ja änkesi samaan sänkyyn. Alkoi tietenkin halailla Irjaa, joten siitä oli lähdettävä ankeampiin oloihin. Aamukin jo sarasti ja oltiin varhaisimpia lähtijöitä sinä aamuna. Jotenkin nolotti, että huomasikohan kukaan?

Kun lähestyttiin Rovaniemeä kuultiin huhu, että saksalaiset olivat miinoittaneet Kemi- ja Ounasjoen välisen sillan aikoen räjäyttää sen. Ylitimme sillan aamulla ennen kukon laulua ja onnistuimme pääsemään joen toiselle puolen. Matkalla pelottavinta oli ohittaa lentokenttä ja sotilasalueet, sillä pommikoneet eivät antaneet kulkea rauhassa.

Nousi päivä, laski päivä - olimme jo menettäneet toivomme junaan pääsystä. Matka jatkui ankeana, yövyimme taloissa, joista asukkaat olivat tipotiessään. Kahden viikon kuluttua, talsittuamme n. 200 km jalat verillä, pääsimme vihdoin junaan Torniossa.

Saavuttuamme Pännäisten asemalle sain evakkokodin, Lillbyn Bönehusin, osoitteen. Sinne oli vielä 15 km:n kävelymatka. Sehän ei nyt enää tuntunut miltään.

Serkkuni osoite oli samalla suunnalla, joten kuljimme yhtä matkaa. Muutamaa kilometriä ennen määränpäätäni huomasin tutun näköisen lehmän harhailevan tien varressa. Se ihan kuin pyrki meidän mukaamme. Hämmästyin, kun tuo harhaileva lehmä tuli meidän sakkiin ja nuuski Evakko-lehmää. Silloin vasta huomasin, että sehän olikin HILLANKUKKA ja kilpukkakin oli vielä kaulassa. KYLLÄ RIEMU OLI SUURI!

Hillankukka oli sellainen nuori seikkailija. Se oli onnistunut löytämään isäni, vai lieneekö päinvastoin. Joka tapauksessa isäni tuli hevosella perästä päin. Joku karjankuljettajista oli tuntenut hänet ja kertonut, että eräs lehmistämme harhailee ilman kuljettajaa. Isä tunnisti lehmän Hillankukaksi ja sitoi sen hevosen perään. He pääsivätkin junaan jo ennen minua Koivun asemalla.

Määräpaikassa Pännäisten asemalla lehmä oli päästetty irti puusta ja se oli lähtenyt taas harhailemaan, mutta onneksi oikeaan suuntaan. Minä sen sitten suureksi ilokseni löysin ihan viime kilometrillä. Päästyäni evakkokotiin OLI RIEMU VALTAISA. Kaikenlaisia huhuja oli kulkeutunut kotiväkeni korviin saksalaisten pahoipitelyistä ja siltojen räjäytyksistä. Ainoa ongelmani oli ajaa kutinaa aiheuttavat täit päästä. Siihen auttoi tiheä kampa. Painajaisunet olivat kuitenkin seuranani pitkän aikaa ja koskaan en sitä reissua unohda.

Sivun alkuun

 


Copyright © Viola Saarinen 2001