Muokattu 06.03.2014

Alakemppilä lahjoitusmaana ja perintötilana

Vuonna 1656 Suomen sotajoukot oli Kaarle X Kustaa vienyt mukanaan Puolaan. Moskovan patriarkka Nikon vaati Inkerin ja Käkisalmen läänin ortodoksisen väestön vapauttamista "kerettiläisten" ikeestä. Vuosina 1656-58 käydyssä ns. ruptuurisodassa Inkerin ja Käkisalmen ortodoksit ottivat venäläiset vastaan vapauttajina ja vannoivat uskollisuudenvalan Venäjän tsaarille. Venäläisten jouduttua vetäytymään osa ortodoksisista talonpojista pakeni näiden mukana, eivätkä 1658 solmitun Vallisaaren välirauhan jälkeen hävitystyö­hön osallistuneet ortodoksit uskaltaneet jäädä kotiseuduilleen. Kustaa Eevertinpoika Horn vaati ortodoksisen väestön karkoittamista. Pakkotoimenpiteitä ei kuitenkaan tarvittu, sillä Horn ilmoitti, että 1656-7 Käkisalmen läänistä oli paennut 4107 perhettä venäjälle. Sodan jälkeen muutto jatkui, ja vuosisadan loppuun mennessä Käkisalmen läänistä oli puolet alkuperäisväestöstä paennut venäjälle. Kotinsa jättäneiden karjalaisten tilalle saapui lännestä uudisasukkaita, ja näiden joukossa saapuivat todennäköisesti myös Kemppiset Hiitolaan.

Tsaari Pietari Suuren valloittaessa keväällä 1710 Itä-Suomen eteläosan (Vanha Suomi), alueen asukkaat menettivät kansalaisluottamuksensa ja Ruotsi-Suomen aikaisen lainturvan. 10.9.1710 asukkaille vakuutettiin, että heillä säilyisi asumisoikeus tiloillaan sellaisena kuin se oli siihenkin asti ollut eli:

1. Valtion omistama kruununtila, johon yksityisellä ei voi olla omistusoikeutta, vaan korkeintaan ns. vakaa asumisoikeus,

2. rälssitila, johon yksityisellä (v. 1723 asti vain aatelisilla) on omistusoikeus, ja jolla on joko täydellinen tai osittainen verovapaus,

3. vero- eli perintötila, johon yksityisellä on omistuoikeus, mutta myös täysi verovelvolllisuus.

Edellämainitusta huolimatta tsaari alkoi jo vuonna 1710 lahjoitaa valloittamaltaan alueel­ta kyliä ja kokonaisia pitäjiä virkamiehilleen. Lahjoitusmailla tarkoitettiin suunnil­leen samaa kuin Ruotsi-Suomen valtakunnassa 1600-luvulla lahjoituksilla: kruununti­loja, joista tulevat verot kruunu oli luovuttanut aatelisille maaherroille, donataareille. Perintötiloja sen sijaan ei ollut Ruotsi-Suomessa lainkaan lahjoitettu.

Pietari Suuri ei lahjoituksia antaessaan ottanut lainkaan huomioon asukkaiden oikeuksia tiloihinsa. Lahjoitusmaat olivat aluksi annettu toistaiseksi tai lahjoituksen saajan eliniäksi. Vaikka lahjoituksen saajan oikeuksia ei oltu erikoisemmin määritelty, lahjoituskirjojen sanamuodon mukaan lahjoitusmaatalonpojatkin (usein heistä käytettiin sanaa "sielut") lahjoitettiin tilojen mukana. Tosiasiassa Vanhan Suomen talonpoika oli "henkilökohtaisesti ja taloudellisesti vapaa". Hallitusvaltakin piti suomalaisen talonpojan vapautta arvossa eikä hänestä koskaan tullut maaorjaa.

Keisarillisella käskykirjeellä 7.2.1726 Hiitolasta lahjoitettiin toistaiseksi 128 tilaa vara-amiraali Peter Johan Siversille, joka sai näin haltuunsa koko Hiitolan pitäjän, lukuunottamatta Asilan lahjoitusmaita. Vuoden 1728 revisiokirjan mukaan lahjoitukseen kuului 173 tilaa, arvo 214 1/2 arvioruplaa, 215 1/2 arviopäätä, 21 populia ja 7 loissavua. Siversin kuoleman jälkeen lahjoitusta hallitsi hänen leskensä Sophia Elisabet Nummers ja heidän jälkeläisensä.

26.4.1726 annetun verotusukaasin johdosta Vanhassa Suomessa toimeenpannussa revisiossa v. 1728 tilat pysytettiin samanluontoisina kuin ne vanhastaan olivat olleet, siis kruunun-, rälssi- ja veromaana. Valtio ei ollut oikeutettu perinnöllistä lahjoitusta antamaan.

Vuonna 1783 annettiin asetus, joka kielsi talonpoikia muuttamasta pois kotikylästään ilman Viipurin kameraalioikeuden lupaa.

2.9.1793 keisarinna Katarina II antoi edellämainitun lahjoituksen 2. arvoluokan kapteeni Georg Siversille jälkeläisineen ikuiseksi ja perinnölliseksi omaisuudeksi.

Vähitellen Venäläiset ylimykset alkoivat pitää yhä enemmän maita ominaan ja kohtelivat talonpoikia melkein kuin maaorjiaan. Donataarien oikeudet lahjoituskirjojen perusteella Vanhassa Suomessa olivat 1700-luvun lopulla seuraavat:

1. Tilusten omistuoikeus, sillä heillä oli oikeus

a) ilman esivallan lupaa myydä, pantata ja kiinnittää sekä jättää tila perinnöksi.

b) perustaa lahjoitusmaalle ns. hovileiri, siten että he erottivat sopivaksi katsomansa osan tiluksista omaan viljelykseensä siirtäen näin tilattomaksi joutuneet talonpojat toiselle tilalle tai uudisviljelyksillle.

2. Talonpoikien työvoiman käyttöoikeus siten, että nämä olivat velvollisia suorittamaan veronsa luonnossa tai päivätöinä. Käyttöoikeus ei siis ollut rajaton.

3. Talonpoikien valvontaoikeus siten, että donataareilla oli oikeus

a) kantaa sekä kruunun että oma osansa maaverosta, mutta vain maarekisterissä määrätty määrä,

b) estää talonpoikaa muuttamasta tiluksilta,

c) ja voutiensa avulla valvoa järjestystä ja valtionkin etua tiluksilla.

Marraskuussa 1800 ratsumestari Reinhold Heinrich v. Sivers panttasi osuutensa Hiitolan lahjoituksesta Paroni von Rosenille 3000 ruplasta 2 vuodeksi.

10. tammikuuta 1807 nimineuvos Feodor Siver myi sukulaisensa R.H. Siversin valtuut­ta­mana tämän osan Hiitolan lahjoituksesta kenraalimajuri Alexej Kopiewille 3300 rup­lasta.

Kun Viipurin lääni palautettiin v. 1812 muun Suomen yhteyteen, oli kysymys lahjoitusmaatalonpoikien maaomistuksesta ratkaisematta ja heidän asemansa järjestetty vain väliaikaisilla määräyksillä. Kustaa Mauri Armfelt osti 28.3.1812 Kopievin hallussa olevia lahjoitusmaita. 1827 maakirjan mukaan Kuoksjärvi kuului kreivi Magnus Reinhold Armfeltin (k. 1854) puolisolle, joka oli ostanut Ilmeen ja Pukinniemen, johon Kuoksjärvikin kuului, 300000 ruplasta, arvo 203 5/8 arvioruplaa yhteensä 126 taloa.

22.1.1817 asetuksen mukaan ikuisiksi ajoiksi annetut lahjoitukset, jotka luovutushetkellä olivat autioina tai rälssiluontoisia, olivat rälsseiksi luettavat, mutta muut ikuisiksi annetut lahjoitusmaat kuuluivat lahjoitusmaaherroille samalla omistusoikeudella, mikä kruunulla aikaisemmin niihin oli ollut. Sen jälkeen kun kaikkia Vanhan Suomen maakiinteistöjä ryhdyttiin käsittelemään kruununmaana, niitä voitiin Ruotsin lain perusteella lahjoittaa vain toistaiseksi ja korkeintaan elinkaudeksi, toisin sanoen vain hallintaoikeuksin.

Asetuksella 25.11.1826 kaikki lahjoitusmaat muutamia poikkeuksia lukuunottamatta julistettiin rälssimaiksi ja talonpojat lahjoitustilojen vuokraajiksi eli lampuodeiksi. Lahjoitusmaaherrojen viimeisetkin omistus oikeuden rajoitukset poistettiin, näin asumisoikeus tehtiin sopimuksesta riipuvaiseksi, joten se muuttui tavalliseksi maanvuokraksi. Kuitenkin talonpojille taattiin 10 vuoden aika ylimenokaudeksi, jonkaaikana he saivat vanhoilla ehdoilla viljellä maataan. Tämän jälkeen eli v. 1837 heidän piti allekirjoittaa vuokrasopimukset isäntiensä kanssa, muutoin he saivat lähteä tiloiltaan. Mutta talonpojat olivat sitä mieltä, että heillä oli oikeus esi-isiensä maahan, jota he viljelivät. Vain aniharvat olivat vielä 1850-luvullakaan allekirjoittaneet sopimuksia, he odottivat että vääryys korjattaisiin ja heistä tulisi jälleen omistajia, sillä allekirjoittamalla sopimuksen he tunnustaisivat olevansa maattomia lampuoteja. Syntyi levottomuuksia lahjoitusmailla ja hallitus julkaisi 7.3.1838 asetuksen, jossa raipparangaistuksen uhalla velvoitettiin ta­lonpojat maksamaan ne verot jotka isännät määräsivät, elleivät halunneet tulla häädetyiksi. Jos joku uskalsi luvatta ottaa tilan haltuunsa, oli hänet tuomittava sotapalvelukseen tai linnatöihin.

Alakemppilän tila mitattiin isojakoa varten 1838-1839, Isojako toimitettiin 1853 ja vahvistettiin 18 huhtikuuta 1855. Tällöin tilan lahjoitusmaaherrana eli omistajana oli apteekkari Petter Dorrendorf.

Isojako oli 1700-luvun puolivälissä aloitettu maanjako, jonka tarkoituksena oli jakaa maan niin, että kukin tila saisi sille kuuluvat tilukset yhtenä tai mahdollisimman harvoina tilus­lohkoina. Ennenhän tilan maat saattoivat olla hyvin monina sarkoina ympäri kylää. Isoja­koa koskevia asetuksia annettiin useita. Vuonna 1775 uusi Suomea koskeva Isoja­koasetus määräsi lohkojen lukumäärän: pellot saatiin jakaa neljänä lohkona, niityt sa­moin neljänä ja metsät kahtena lohkona kullekin talolle. Isojako tuli toimittaa jos yksikin osakas sitä vaati.

Ennen isojakoa tila oli muodostanut jakamattoman kokonaisuuden vain maakirjoissa, mutta kartalta sitä ei ollut lainkaan löytynyt eikä isäntä ollut ulkona luonnossakaan voinut väittää mitään muuta maata kuin tonttia ehdottomasti omakseen. Isojaossa sen sijaan maat erotettiin pyykeillä naapurien maista, olivat ne sitten miten moniin osiin jaetut.

Vuonna 1860 hallitus ehdotti, että kaikki lahjoitusmaat lunastettiin valtiolle ja sitten luovutettaisiin niiden varsinaisille viljelijöille. Esitys uudistettiin 1863 ja v. 1867 valtiopäivillä se hyväksyttiin.

Talonpojat saivat lunastaa tilansa perintötiloiksi valtiolta 39 vuoden maksuajalla, ja he maksoivat lunastussummalle 6% korkoa, josta 1% olisi kuoletusta. Silloisille viljelijöille korot ja kuoletukset eivät tulleet sen raskaammiksi kuin sitä ennen maksetut verot.

Vuodesta 1871 (Hiitolassa 1873) lähtien lahjoitustiloja ruvettiin lunastamaan ja luovuttamaan edellä mainituin ehdoin talonpojille. Valtiovarasto lunasti Ala-Kemppilän 26.7.1878 Juho Pösöltä. Ala-Kemppilää koskevat perintökirjat annettiin 2.6.1880 seuraavasti: Matti Danielinpoika Kemppiselle 1/5 osaa, Jaakko Vilhelminpoika Kemppiselle ja Juhana Aataminpoika Lipiälle yhteisesti 1/5 osaa, Juho Niilonpoika Kokolle 1/5osaa, Juho Danielinpoika Kemppiselle 1/5 osaa ja Simo Juhonpoika Ruotsalaiselle 1/5 osaa koko Alakemppilän tilasta.

Vuonna 1903 tilalla suoritettiin uusi mittaus, jaotus ja jyvitys (yhteensä 4/25 eli 0.1600 manttaalia). Tällöin tilan eri osat saivat myös nimet. Juho Juhonpoika Kemppisen tila nimettiin Peltolaksi. Juhana Aataminpoika Lipiän perillisten tila sai alkuperäisen nimen Ala-Kemppilä. Juho Niilonpoika Kokon perillisten tilasta tuli Kokkomäki. Tehtailija Pösön omistamasta tilasta tuli Kivikkomäki ja Matti Tanelinpojan perillisten tilasta Mäkelä.

Peltola jakautui kahtia vuonna 1908 Juho Juhonpoika Kemppisen myytyä 1/2 osaa Jaakko Viinaselle, tämän tilan nimeksi jäi Peltola, ja 1/2 osaa Juho ja Jaakko Lipiälle, tästä tuli Kumpula. Peltolasta vuonna 1909 lohkaistiin palstatila "Pahasilta", jonka omisti Taneli Kemppinen. Noin vuoden 1923 paikkeilla Peltolan osti Jaakko Kemppinen ja Kumpula joutui Juho Juhonpoika Lipiän haltuun vuoden 1937 halkomisen yhteydessä.

Alakemppilän omistivat Juho Aataminpoika Lipiän jälkeen (k.1902) hänen perillisensä, kunnes sekin joutui Juho Juhonpoika Lipiän omistukseen vuonna 1937. 1/4 osaa Kokkomäestä oli vuodesta 1917 Juho ja Jaakko Lipiän omistuksessa, kunnes he vuonna 1925 saivat loputkin tilasta haltuunsa. Vuodesta 1937 Kokkomäen omisti Juho Juhonpoika Lipiä. Vuonna 1906 Kivikkomäen ostivat Juho ja Jaakko Viinanen Emil Petreliukselta ja 1908 Jaakko Viinanen osti veljensä osuuden tilaan. Noin vuoden 1923 vaiheilla Kivikkomäen osti Jaakko Kemppinen. Mäkelä pysyi Matti Tanelinpoika Kemppisen perillisten hallussa vuoteen 1944.

 

Sivun alkuun


Copyright © Juha Sinivaara 2001

webmaster